Mulla on ollut todella huono suhde liikuntaan aina. En edes tiedä mistä se on alkanut, koska kyllä mä lapsena liikunnasta tykkäsin. Liikunta vaan ei tykännyt minusta takaisin koskaan.

Minulla on myös rasitusastma, joka oli lapsena tosi paljon huonommassa kunnossa kuin nyt aikuisena. Pihisin ja puhisin ja käytin lääkkeitä säännöllisesti. Varsinkin siitepölyaika oli todella vaikeaa ja muutamia kertoja olinkin ihan sairaalahoidossa hengittelemässä lisähappea.

Muistan, kun ala-asteella oli pakko osallistua hiihtokilpailuihin. Olin joka kerta viimeinen. Vihasin hiihtoa yli kaiken. Sitä ei auttanut myöskään se, että lapsena meillä oli tapana olla pääsiäisen aikaan Lapissa ja siellä piti aina hiihtää kohtalaisen pitkä matka. Vannoin, etten aikuisena enää laita ikinä hiihtosuksia jalkaani.

Ala-asteen liikuntatunnilla taitoin kerran sormeni koripalloa pelatessa, kun otin pallon väärin kiinni. Jouduin lähtemään kesken päivän kotiin, kun sormi turposi ja oli ihan kipeä. Pesäpallossa minut valittiin aina joukkueisiin viimeisenä -tai siis ei valittu, koska ei kumpikaan joukkue halunnut minua. En ollut hyvä lyömään, heittämään tai juoksemaan.

Harrastin pienenä hetken taitoluistelua, mutta lopetin, kun olin liian vanha ryhmään. Luistelusta kyllä tykkäsin ja tykkään vieläkin, mutta en ollut ikinä siinäkään niin hyvä, että olisin halunnut pelata esimerkiksi jääkiekkoa vapaa-ajallani.

Aloitin ala-asteella myös tenniksen harrastamisen. Kerran tunnin jälkeen opettaja haukkui minut huonoksi ja lihavaksi. Olin ehkä noin 12-vuotias enkä todellakaan harrastanut tennistä muuta kuin siksi, että se oli kivaa. No eipä ollut enää tuon jälkeen ja lopetin. Kerroin kyllä äidilleni asiasta ja tenniksen opettaja sai kuulla kunniansa. Pyysi hän anteeksikin sanojaan, mutta ei se mitään auttanut. En halunnut mennä enää lähellekään koko tennishallia.

Teininä en harrastanut pahemmin liikuntaaO. Oli meillä kavereiden kanssa kuntopiiri, mutta suurimman osan ajasta taisin siitä luistaa pois, koska olimme sopineet tekevämme liikkeet yksin kotona. Olin onnellinen, kun lukiossa liikunnan opetus loppui yhteen kurssiin.

Tykkäsin kyllä lasketella. Olen lasketellut niin kauan kuin muistan ja rinteessä tunsin olevani kotonani. Onneksi harrastustani vaalittiin ja pääsinkin usein laskettelemaan. Lautailuakin kokeilin, mutta ekalla kerralla väänsin nilkan ja toisella ranteen. Luovutin. Aikuisena laskettelu tuntui liian kalliilta harrastukselta ja se jäi.

Aikuisena liikunta myös unohtui ja jäi kaiken muun elämän jalkoihin. Kun löysin sen uudelleen vajaa kymmenen vuotta sitten, vedin itseni ihan piippuun laskemalla kaloreita ja tekemällä kyykkyjä jopa suihkussa. En nauttinut liikunnasta vaan ajattelin sen olevan välttämätön paha laihdutuksen onnistumisen kannalta.

Nyt, melkein 35-vuotiaana, yritän opetella liikkumaan ja oikeasti nauttimaan siitä liikunnasta. Liikkumaan vain niin, että se on hauskaa eikä tunnu pakkopullalta. Että oikeasti haluan harrastaa liikuntaa.

Olenkin nyt muutaman kerran kotona jumpannut YouTubesta löytyvien jumppavideoiden avustuksella. Ja huomannut, että en olekaan ihan niin surkea kuin olen aina kuvitellut.

Olen myös tänä talvena harkinnut niiden hiihtosuksien hankkimista. Voisi ollakin ihan mukavaa hiihtää ihan rauhassa tuolla pakkassäässä, kun kukaan ei hengitä niskaan eikä ole kiire minnekään. Eikä varsinkaan tarvitse miettiä, että tuli viimeisenä maaliin.

Laskettelu on mielestäni edelleen aika kallista, mutta kyllä minä silti aion siihen ensi talvena panostaa. Olen tänä talvena katsonut kateellisena kaikkien laskettelukuvia- ja videoita Instagramista ja Facebookista. Suuntaan kyllä rinteeseen ensi talvena aivan varmasti ja ehkä opetan myös pienimmän laskettelukaverikseni. Jani ei osaa lasketella eikä lautailla niin senkin takia se harrastus on unohtunut.

Aion nyt ottaa liikuntaan eri näkökulman kuin aiemmin,  koska voihan se olla kivaakin, eikö vaan?

Millainen suhde sulla on liikuntaan ja onko se vuosien varrella muuttunut?

LUE MYÖS:

ALOITETTIIN KETOVALMENNUS

TULETHAN SEURAAMAAN MYÖS INSTAGRAMISSA @SUSANNAKUOHULA

Jos korona on tuonut jotain meidän perheelle, niin retkeilyn ilon!

Mä en ole ikinä ollut mikä eräily- tai ulkoilmaihminen. En koskaan lapsena kuulunut partioon tai edes haikaillut sinne. Kävin kyllä lapsena hiihtoretkillä ja kerran jopa vaeltamassa, mutta en voi myöntää millään tavalla nauttineeni niistä retkistä.

Mun mielestä luonnossa liikkuminen oli lapsena tylsää. Olin myös niin mukavuudenhaluinen, että halusin aina kotipihallakin telttailessa ennen nukahtamista mennä sisälle omaan sänkyyn nukkumaan. Meillä oli minun lapsuudessa asuntovaunu ja vanhempani ostivat myöhemmin asuntoauton, joten ehkä olen myös siitä oppinut, että voi aina nukkua sängyssä.

Esikoisen kanssa en retkeillyt. Käytiin joskus lenkillä niin, että hän ajoi pyörällä ja minä kävelin. Tai rullaluistelin. Tai pyörälin. Mutta hyvin harvoin.

Olenkin yrittänyt tehdä näiden kahden pienemmän kohdalla asiat hieman toisin. Käydä heidän kanssaan ulkona hieman enemmän. Edelleenkään en näe pakolliseksi ulkoilla lasten kanssa joka päivä, joka säässä, mutta pienin askelin me ollaan alettu liikkua enemmän.

Ja siihen toi oikeastaan kunnon sysäyksen viime kevät ja korona. Oltiin se kuusi viikkoa lasten kanssa kotona omaehtoisesti eristyksissä muista eikä tavattu ketään sen aikana. Ei käyty kaupassa, ei leikkipuistossa eikä missään muuallakaan missä oli ihmisiä. Oltiin vain omalla porukalla.

Silloin se ulkoilu tuntui siltä, että ahtaasta asunnosta on pakko välillä päästä ulos. Eihän meillä nyt sinänsä mikään kovin ahdas asunto ole (4h+k+s, 85m), mutta kun olet viikosta toiseen jumissa kotona samojen ihmisten kanssa, alkaa isompikin asunto tuntua aika ahtaalta.

Joten vein lapset ulos. Käytiin kävelyillä naapurustossa ja käännyttiin aina eri suuntaan, jos joku oli tulossa vastaan. Leikittiin omalla pihalla, kun se oli tyhjä. Leikkipuistoonkin sai mennä vain jos siellä ei ollut muita ja sieltä poistuttiin heti, jos joku muu tuli leikkimään puistoon.

Vietettiin aikaa metsässä ja käytiin katsomassa Puijon hyppyrimäkeä siellä huipulla. Lapset juoksi mäkeä alas ja takaisin ylös. Tutustuttiin moneen lähialueen polkuun, josta ei aiemmin edes tiedetty.

Siitä keväästä kesään siirryttäessä jatkettiin retkeilyä. Käytiin kyllä jo ihmisten ilmoilla, mutta yleensä joka paikkaan pakattiin eväät, ettei tarvinnut mennä kauppaan tai kahvilaan nälän yllättäessä. Käytin pienintä paljon uimarannalla ja ostettiin hänelle uima-allas parvekkeelle. Kun eka allas meni rikki, ostettiin alle parempi matto ja vähän kestävämpi allas. Siinä sai rauhassa polskutella ilman pelkoa, että turvavälit muihin ihmisiin ei pysy.

Käytiin keräämässä kukkia ja käveltiin Puijon mäellä uudelleen, kun lumet oli sulaneet.

Lapset selvästi nauttivat ulkona olemisesta. Eihän me sitä teiniä enää saatu mukaan, mutta ollaan nyt talvellakin muutaman kerran käyty paistamassa makkaraa läheisillä laavuilla, kun on löydetty siihen aikaa.

Ollaan pakattu mukaan kuumaa kahvia ja kaakaota termospulloihin, muutama emalimuki ja makkaranpaistovälineet. Yleensä laavulle on päässyt heti jonkun perässä eli ei olla tarvittu odotella tulien syttymistä. VIimeksi paikalla oli monta perhettä meidän lisäksi ja odottelimme hetken, että pääsemme turvavälein makkaraa paistamaan. Pian jäimme laavulle kuitenkin yksin, kun muut olivat jo valmiita.

Kuopiossa on useampi kaupungin ylläpitämä laavu, joilla on valmiina polttopuita. Niille on helppo mennä ja maisemat ovat hyvät, kun ne ovat usein niemen nokassa.

Nämä on niitä hetkiä, jotka tuntuu meistä tosi pieniltä, ohi vilahtavilta hetkiltä, mutta joista muotoutuu pienten lapsuusmuistoja.

Ja pakko myöntää, olen itsekin alkanut pitää retkeilystä ja ulkona olemisesta sen verran paljon, että olen alkanut vakavasti harkita omien suksien ostamista ja retkeilyä jonnekin. Tosin vaadin kyllä mökin enkä sitä epämukavaa telttamajoitusta. Siihen on vielä hetki matkaa.

Oletko sinä ollut aina retkeilyihminen vai

oletko löytänyt retkeilyn ilon vasta aikuisiällä?

LUE MYÖS: 

EILEN OLI ENSIMMÄINEN KESÄLTÄ TUNTUVA PÄIVÄ

VOIKO KESÄLOMA OLLA HAUSKA ILMAN HUVIPUISTOJA TAI FESTAREITA? 

TULETHAN SEURAAMAAN MYÖS INSTAGRAMISSA @SUSANNAKUOHULA