Mielestäni vanhemmuutta ei määrittele biologia
0
Iida kirjoitti aiemmin blogissaan Iidan matkassa aiheesta, joka nykypäivänä koskettaa varmasti jo aika monia vanhempia eli siitä, kun lapsella ei ole toista biologista vanhempaa elämässään mukana ollenkaan ja kuinka siitä voi lapselle puhua. Yleensä isänpäivä ja äitienpäivä on nostanut nämä tunteet pintaan meidänkin kodissa. Mä oon sitä mieltä, että vanhemmuutta ei määrittele biologia vaan ne teot ja sanat.
Mun esikoisen biologinen isä ei ollut koskaan kuvioissa mukana. Olin 18-vuotias, kun hän ehdotti, että hankitaan yhdessä lapsi ja elin, näin jälkikäteen ajateltuna, jossain omissa haavemaailmoissani, koska kuvittelin siitä 18-vuotiaasta pettävästä ja alati jättävästä pojasta tulevan yhtäkkiä vastuullinen mies, joka pitäisi meistä huolta.
Samantien, kun mä tein heidän vessassaan positiivisen raskaustestin, sanat ”sun on pakko tehdä abortti” karkasivat hänen suustaan. Mä olin aivan rikki. Olin koko ajan kertonut hänelle, ettei abortti tule kyseeseen mun raskautuessa, koska mä en pystyisi elämään itseni kanssa sen jälkeen. Tiesin, että mies voisi joskus palata niin halutessaan, mutta sitä samaa lasta mä en enää ikinä saisi takaisin. Ja en olisi voinut elää sen ajatuksen kanssa.
Pidin pääni ja hankin lapsen yksin. Katkaisin välit mieheen kokonaan, koska ajattelin, että parempi olla ilman kuin niin, että mies käy elämässä keran pariin vuoteen ja lapsi haikailee hänen peräänsä. Mies kyllä soitteli ekat viisi vuotta puolen vuoden välein. Joka kerta humalassa ja joka kerta vain siksi, että oli ”ikävä” minua, mutta lasta hän ei koskaan sanallakaan maininnut.
Me oltiin oikein onnellisia kahdestaan ekat 9,5 vuotta. Lapsella oli muita miehenmalleja ukista ja enoista sekä kummisedästä, joten en ollut huolissani asiasta. Lapsi ei myöskään koskaan kysellyt isästään vaan kaupan kassallakin toitotti
Minulla ei ole isää, on vaan ihana äiti.
Kun sitten Janin kanssa alettiin seurustella ja nopeasti muutettiin yhteen, otti Jani lapsen omakseen heti. Ja niin otti lapsikin Janin. Tosin teininä hän vähän taisteli vastaan, mutta ehkä se oli sellaista ”ei ne kuitenkaan pysy yhdessä”-tyyppistä vastarintaa. Teininä lapsi myös yritti ottaa yhteyttä biologiseen isäänsä, mutta tämä ei halunnut tutustua lapseen, koska lapsi oli hänelle vieras henkilö. Hänellä oli jo muitakin lapsia eikä hän näillekään halunnut kertoa tästä mun esikoisesta kuin ehkä vasta kun lapset on aikuisia.
Pari vuotta sitten joku linkkasi mulle tekstin, jossa kerrottiin miehen sairastuneen vakavasti ja olevan saattohoidossa. Hän kertoi tekstissä elämän olevan niin epäreilua, koska hän ei näe lastensa kasvavan, aloittavan koulua tai aloittavan ensimmäistä parisuhdetta. Mä en tuntenut edes sääliä tätä ihmistä kohtaan vaan jotenkin päässäni pyöri sana karma, vaikka se ehkä tekee minusta huonon ihmisen.
Mun esikoinen oli jo kasvanut melkein aikuiseksi, aloittanut koulun, käynyt rippileirin ja ollut parisuhteessa. Häneltä oli irronnut maitohampaat, kasvanut uudet tilalle, hänellä oli ollut vesirokko ja hän oli oppinut pyöräilemään. Hän oli oppinut 5-vuotiaana lukemaan ja hänellä oli ollut harrastuksia. Koko elämä täynnä kokemuksia, jotka tämä ihminen missasi vain, koska hän ei itse halunnut olla lapsen elämässä mukana.
Mies kertoi myös tekstissään kuinka ennen lähestyvää kuolemaansa haluaa kaikki ihmissuhteet kuntoon ja olla läsnä kaikille. Arvatkaapa kahdesti ottiko hän yhteyttä mun lapseen? Mitään ei kuulunut ja kuolinilmoitus ilmestyi lehteen. Ei taida muutkaan lapset saada tietää mun esikoisesta, jos hän ei itse ota heihin jossain vaiheessa yhteyttä, joka on aika epätodennäköistä.
Me oltiin onneksi ennen tätä jo hyvin käsitelty asia lapsen kanssa, joten tästä ei seurannut lisää valtavia pettymyksiä. Jotenkin vaan olin olettanut ihmisen muuttuvan sen verran kuoleman kielissä, että alkaisi kaduttaa tekemänsä virheet.
Tässähän ei hävinnyt kukaan muu kuin tää mies, koska hän ei saanut tuntea mun ihanaa, empaattista ja sosiaalista esikoista. Esikoinen on pärjännyt aivan hyvin koko elämänsä ilman tätä miestä, mutta silti mua ihmetyttää välillä, eikö esimerkiksi hänen vanhempansa, joita näimme aiemmin satunnaisesti, tunne minkäänlaisia pistoja sydämessään, kun eivät ole olleet millään lailla osana lapsen elämää?
Mä oon todellakin sitä mieltä, että vanhemmuutta ei määritä biologia millään tavalla vaan ne jokapäiväiset teot, joita me tehdään lasten vuoksi. Jani on ollut enemmän isä mun esikoiselle ikinä kuin olis ees pyydetty ja hän adoptoikin mun esikoisen tänä keväänä. Lapsi oli jo niin iso, että hän oli vahvasti mukana prosessissa ja myös hän kertoi prosessin aikana, että pitää Jania isänään.
Muistakaa halata lapsianne myös tänään.
Oletko sä sitä mieltä, että vanhemmuutta ei määritä pelkkä biologia ?
TULETHAN SEURAAMAAN MUN ARKEA MYÖS INSTAGRAMIN PUOLELLE @SUSANNARIITAKANGAS
LUE MYÖS:
Miksi hankin lapsen 18-vuotiaana yksin?