Kohdunpoistosta on mennyt kaksi vuotta aikaa
0
Mun kohdunkaulan syöpä diagnoosista on jo reilu kaksi vuotta aikaa ja kohdunpoistosta on mennyt kaksi vuotta aikaa. En oo kauheesti tänne blogin puolelle asiasta enää kirjoitellut, koska se on ollut mulle niin arkipäivää, mutta nyt ajattelin kirjoittaa pitkän postauksen siitä miten kohdunpoisto eteni, miten siitä toivuin ja miten nyt asian suhteen menee.
Miksi mulle tehtiin kohdunpoisto 35-vuotiaana?
Mä sain keväällä 2022 diagnoosin, joka muutti mun elämän. Mulla oli kohdunkaulan syöpä 35-vuotiaana. Mun syöpädiagnoosista voit lukea enemmän TÄÄLTÄ.
Tämän takia mulle tehtiin 6. huhtikuuta 2022 kohdunpoisto. Leikkausta edeltävänä päivänä piti käydä verikokeissa ja koska asun suht lähellä sairaalaa, oli se mulle ihan helposti toteutettavissa. En myöskään pelkää verta tai neuloja, joten tämä oli mulle ihan helppo juttu.
Leikkausta edeltävänä päivänä piti myös piikittää veritulppia estävää lääkettä. Tämä piikitys jatkui 30 päivää. En ehkä olis saanut itse tätä tehtyä, joten onneksi Jani hoiti piikityksen mun puolesta ja mä vaan kärsin. Se lääkeaine kirveli aivan sairaasti laitettaessa ja vähän sen jälkeen, joten se oli aika inhottavaa.
Ennen leikkausta piti myös paastota ja juoda kamalaa preop-litkua. Ennen nukkumaan menoa piti myös käydä suihkussa, käyttää puhdasta pyyhettä ja nukkua puhtaissa lakanoissa.
Seuraavana aamuna menin sairaalalle seitsemäksi, koska mulla oli aamun ensimmäinen leikkausaika. Joko lääkäri oli joutunut johonkin päivystyshommaan tai oli vaan myöhässä, koska mun leikkaus myöhästyi ainakin tunnilla.
Leikkausaika oli aamun ensimmäinen siksi, että kohdunpoistosta yleensä kotiutetaan saman päivän aikana ja minunkin oli tarkoitus päästä kotiin samana päivänä. Heräämössä mun oli kuitenkin tosi vaikeaa pysyä hereillä ja kävin muutamaan otteeseen koittamassa pystyssä olemista, liikkumista ja syömistä. Mikään niistä ei onnistunut ja minut päätettiin laittaa osastolle yöksi, joka oli kyllä paras päätös, koska olo oli aivan hirvittävän huono. Hoitajien lakko oli just tuolloin menossa ja mun leikkaus olisi voinut siirtyä, mutta olin kiirellisyysjonossa kai aika korkealla, joten pääsin leikkaukseen ja onneksi sain myös sen yöpaikan osastolta.
Osastolla jaksoin vähän syödä iltapalaa, mutta lähinnä vaan nukuin. Vessassa käynti ei meinannut onnistua millään, koska joka paikkaan sattui niin paljon ja pissaaminen tuntui ylivoimaisen vaikealta.
Osastolla oli ihana henkilökunta ja varsinkin se yöhoitaja, joka oli vuorossa, oli niin huolehtivainen ja sympaattinen. Hän kävi aina välillä tarkistamassa ovella, että oonko saanu unta ja kyseli tarviinko särkylääkkeitä. Oon tosi huono nukkumaan sairaalassa (tai oikeastaan missään uudessa paikassa) ja olinkin valveilla lähes koko yön.
Aamulla mulle ei tietenkään ollut aamupalaa, koska en ollut alunperin ollut menossa osastolle ja jostain hoitajat sai kuitenkin kaivettua mulle syötävää. Vihaan sairaaloita, mutta tämä oli aika eheyttävä kokemus osastolla olemisesta. Hammasharjan ja tahnankin sain, kun olin unohtanut omani kotiin (tai pikemminkin jättänyt, koska en kuvitellut olevani yötä).
Kotiin pääsin heti aamupäivällä ja sain hyvät kotiohjeet mukaan. Mitään ei saanut nostella, lääkkeitä piti syödä lyhyin väliajoin ja tarpeeksi, levätä piti tarpeeksi.
Lähdin sairaalasta viiden haavan ja monen mustelman kanssa. Mulla oli jopa poskissa mustelmat, kun leikkauksen aikana olin ollut jotenkin kiinni pöydässä ilmeisesti. Siinä tuli vähän kuin pidempään pysyvät contourit poskiin.
Mulle tulee muutenkin tosi herkästi mustelmia, mutta nuo mustelmat käsivarressa ja kämmenselässä oli kyllä ihan hullut. Ja aivan järkyttävän kipeät.
Vatsan alue oli tosi kipeä pitkän aikaa, mutta haavat arpeutui onneksi nätisti ja aika nopeasti. Niissä oli sulavat tikit, jotka irtosi parin viikon sisällä. Muistaakseni niiden piti irrota viikossa, mutta kyllä niissä vähän kauemmin kesti.
Kolme päivää leikkauksen jälkeen meidän nuorimmalla, silloin 5-vuotiaalla, oli tanssiesitys ja olin päättänyt mennä sinne vaikka pää kainalossa. Laitoin mekon päälle ja löysät housut sen alle, koska sukkahousut tuntui liian työläiltä.
Kävin tanssiesityksessä ja käytiin vielä ostoksilla, joiden ajan istuin kyllä pyörätuolissa, kun käveleminen oli niin vaivalloista ja hidasta. Mutta onneksi lähdin liikkeelle, koska jotenkin se paikoillaan makaaminen ei yhtään ollut mun juttu ja pienikin liikkuminen teki itselle hyvää. Seuraavana päivänä eli neljä päivää leikkauksen jälkeen pakottauduin mummon synttäreille hymy huulilla. En ollut halunnut huolestuttaa mummoa ennen leikkausta, joten hän ei tiennyt mun käyneen siellä eikä kyllä arvannutkaan mitään. Kerroin asiasta hänelle vasta vähän jälkikäteen.
Tuon vierailun jälkeen olin aivan poikki, mutta oli kiva vähän edes päästä ylös sohvalta.
Vaatteet tuntui pahalta, joten olin aika paljon kotona vaan lyhyellä paidalla ja alushousuilla. Housut ja paidat hankasi ja jäi kiinni tikkeihin ennen kuin ne sulivat pois, joten ne oli tosi hankalia.
Arvet oli vielä tikkien irrottua aika kipeitä, joten meni pitkään ennen kuin pystyin pitämään mitään tiukkaa päällä. Edelleen, näin kahden vuoden jälkeen, yksi arvista on hieman ärsyttävästi koholla ja hankautuu välillä vaatteista.
Arvet umpeutuivat nopeasti ja paranivatkin hyvin, mutta navassa syvällä oleva arpi jotenkin varmaan välillä hautuu tai en tiedä onko se jotenkin auennut, kun mun napa on välillä aivan tulipunainen ja vuotaa verta.
Pakotin itseni tekemään asioita ehkä vähän liiankin nopeasti ja henkinen puoli ei ehkä parantunut ihan niin nopeasti kuin fyysinen. Näin unta vauvoista ja raskaana olemisesta, joten ehkä jotenkin käsittelin asiaa unissani.
Missään vaiheessa mulle ei oikeastaan tarjottu minkäänlaista keskusteluapua. Sitä olisi pitänyt osata itse pyytää. Kaikissa papereissa lukee, että ”potilas ottaa asian hyvin” tai ”potilas vaikuttaa iloiselta”, mutta tottakai mä mieluummin käynnillä hymyilin kuin itkin. Itkin kyllä paljon kotona ja varsinkin suihkussa itku tuli usein. Diagnoosin jälkeen itkin useimmiten itseni uneen.
Olisin kaivannut apua asian käsittelemiseen ja ensimmäisen kerran multa siitä kysyttiin vuositarkastuksessa. Eli aika pitkä aika piti pärjätä yksinään. Siinä vaiheessa purskahdin melkein itkuun ja sanoin, että kaikki on nyt jo hyvin, mutta ehkä aiemmin olisin kaivannut sitä keskusteluapua. Nyt oon asian kanssa jo ihan sujut, mutta silloin en ehkä ollut.
Mulla ei oo yhtään ikävä kuukautisia tai niitä kamalia päänsärkyjä, jotka varmaan johtui hormoneista. Sokerinhimo ei oo hellittänyt kuten ajattelin käyvän.
Jälkivuoto leikkauksen jälkeen muuten kesti mulla alle 24h vaikka siitä varoiteltiin ja sanottiin, että saattaa kestää pitkäänkin.
Toivuin fyysisesti siis aika nopsaan ja kuukausi leikkauksen jälkeen oltiin Janin kanssa jo hotellilomalla kaksin.
Kohdunpoistosta on mennyt kaksi vuotta aikaa. Tässä ajassa oon hyväksynyt kohtaloni eli sen, etten enää pysty saamaan lisää lapsia. Kyllä se silti välillä kirpaisee, kun joku mun ikäinen on edelleen raskaana tai saanut just vauvan. Se olisin voinut olla myös minä.
Oon jollain tavalla aina uskonut sanontaan ”ihminen saa sen mitä jaksaa kantaa” ja toisaalta uskon tässäkin tapauksessa siihen. En olis jaksanut tätä diagnoosia ja ruljanssia ilman mun peruspositiivista elämänasennetta. Mä jaksoin tämän prosessin, kun joku muu olisi saattanut murtua sen alla. Ja sekin olisi ollut ihan yhtä ok.
Jos herää mitään kysymyksiä kohdunkaulan syövästä tai kohdunpoistosta, niin kysy kommenteissa tai tule kysymään Instagramin puolella @SUSANNARIITAKANGAS
LUE MUN SYÖPÄMATKASTA LISÄÄ:
Kaikki syöpätekstit yhden otsikon alla
Mulla oli kohdunkaulan syövän vuositarkastus -mitkä oli tulokset?