Parannuin syövästä fyysisesti, mutta henkiset arvet ovat syvällä
4Mä sain terveen paperit kohdunkaulan syövästä tämän kuun alussa. Mulla on ollut koko ajan leikkauksen jälkeen hyvä ja luottavainen fiilis terveydenhuoltoon ja siihen. että oma mieli pysyy hyvänä.
Kävin tosiaan toukokuun alussa KYSin naistenpolilla kuulemassa uusimmat uutiset jälkitarkastuksen muodossa. Kaikki syöpäsolut oli saatu lääkärin mukaan pois jo ensimmäisen loop-hoidon aikana ja kohdunpoisto oli vain ennakoivaa hoitoa, ettei syöpä voi vahingossakaan levitä sinne. Lääkärit olivat siis päässeet syövästä eroon jo paljon ennen leikkausta.
Tämän kuuleminen naksautti päässäni jotain.
Minulle ei annettu mahdollisuutta vaikuttaa kohdunpoistoon tai ainakaan kysytty, että haluanhan sitä varmasti. Minulle vain todettiin, että koska minulla on jo kaksi lasta, kohdunpoisto on ainut vaihtoehto. Kerran minulta kysyttiin ennen syöpädiagnoosia, että haluanko lisää lapsia.
Vastasin tähän, että meillä ei ole suunnitelmissa hankkia lisää lapsia, koska rahallinen tilanne ei sitä juuri nyt salli. Tämä ilmeisesti sitten luettiin niin, että en halua enempää lapsia.
Vaikka olimme Janin kanssa jo periaatteessa päättäneet, ettei meille enää lapsia tule, koska meidän uusperheessä on jo kolme lasta ja lapset on kalliita (eikä mulla ole töitä), niin silti mä olin elätellyt toivoa siitä, että muutaman vuoden kuluttua asiat voisi olla toisin. Mä olen kuitenkin vasta 36 ja yli 40-vuotiaatkin synnyttää nykyään täysin terveitä lapsia. Mulla olisi siis ollut oikeasti vielä monta vuotta aikaa muuttaa asiasta mieltäni.
Ja se mahdollisuus, että lasten hankkimisen yrittäminen oli edelleen olemassa, antoi mulle voimaa. Siis vaikka ei olisi koskaan hankittu yhtään lasta lisää tai edes yritetty hankkia, niin se tieto, että se on mahdollista, oli se joka sai minut onnelliseksi.
Nyt se mahdollisuus on poissa. Se vietiin minulta kohdun mukana. Ja tänä aamuna päiväkodin pihalla se realiteetti iski vasten kasvoja pahemmin kuin koskaan.
Mä oon aina ollut tosi lapsirakas. Hoidin meidän naapurin vauvaa 12-vuotiaana yksin, kävin 15-vuotiaana MLL:n lastenhoitajakurssin ja hoidin kaksosvauvoja innoissani. Sain esikoiseni 18-vuotiaana.
Tänä aamuna katselin, kun parivuotias lapsi hyppelehti innoisaan portaita ylös päiväkodille ja tajusin, että mä en enää ikinä saa sellaista pientä, joka oppii ekaa kertaa ihan perusasioita. Ja mun piti oikeesti ottaa pari juoksuaskelta autolle, etten alkanut vollottaa siinä keskellä päiväkodin pihaa.
On ihan eri juttu päättää itse olla haluamatta jotain kuin se, että joku vie sen sinulta pois.
Leikkauksesta ja syövästä ylipäänsä on vasta vajaa pari kuukautta, en ehkä itse ole vielä käsitellyt asioita tarpeeksi. Mutta myös mun läheiset, tai ihan tuntemattomatkin, on vielä vähän pihalla miten pitäisi käyttäytyä.
Ei he ehkä ajattele, että jokin ihan simppeli kysymys tai toteamus saattaa satuttaa enemmän kuin mikään muu. Esimerkiksi hetki sitten juttelin erään äidin kanssa, joka oli reilusti yli neljäkymppisenä saanut kuopuksensa ja hän kertoi lapsen olevan heidän ihmeensä. Uskoin sen täysin, mutta melkein aloin itkemään siinä hetkessä, kun ajattelin, ettei meille voi siunaantua koskaan sellaista ihmettä.
Toinen sattumus oli, kun joku kysyi minulta veljentyttöni ristiäisten alla minkä nimen antaisin lapselle, jos nyt saisin lapsen. Ongelmahan on, etten voi enää vahingossakaan saada lapsia, joten enpä ole miettinyt nimiäkään. Enkä myöskään halua miettiä, koska tulen vain surulliseksi, etten voi lapsia enää saada.
Mun äiti kysyi multa pääsiäisenä, että kestänkö mä nähdä mun veljen vauvaa, joka oli kuukauden ikäinen, kun leikkauksesta oli alle kaksi viikkoa. Kestin ja sylittelin. Oon superonnellinen muiden puolesta, kun he saavat lapsia ja hoidan lapsia mielelläni, mutta se ei silti vie pois sitä tunnetta, että mun sydämessä oli ollut jo monta vuotta tilaa pienelle ihmiselle, joka ei voi enää saapua.
Ja älkää nyt ymmärtäkö väärin. Asia ei ole niin, ettenkö olisi onnellinen jo niistä lapsista, jotka meillä on ja haluaisi kokea heidän kanssaan niitä kaikkia uusia juttuja, jotka on vielä kokematta. Tahatonta lapsettomuutta kun voi kokea sellainenkin, jolla on omia lapsia.
Menee ehkä vuosia, että parannun syävästä henkisesti. Se vei minulta paljon enemmän kuin kuukautiset mukanaan.
Oletko sinä kokenut tahatonta lapsettomuutta?
TULETHAN SEURAAMAAN MEIDÄN ARKEA MYÖS INSTAGRAMISSA @SUSANNARIITAKANGAS
LUE MYÖS: