Silloin kun on vaikeaa..

Ja niistä päällimäisenä, mies. Ei helvetti oikeesti. Taisin jossain vaiheessa mainita jotain siitä ja hehkuttaa miten ihanaa elämä on ku on joku joka välittää. Olihan se kivaa nii kauan ku sitä kesti. Kunnes yhtenä päivänä, ihan out of the blue, mut estetään fbssä, igssä ja whatsappissa eikä viesteihin ja puheluihin enää vastata. Ilman mitään syytä yks vaan katoaa. Miten joku voi ensin olla kolme ja puol kuukautta sun elämässä tiiviisti mukana ja sit yhtäkkiä vaan sulkee sut kokonaan elämästään pois? Eikö se muka tunnu miltään?

Minäpä kerron miltä se minusta tuntu. Itkin viis päivää putkeen. En voinu puhua kellekään mitään, koska samantien ku piti alkaa sanoo jotain, alko vaan itkettää. En syöny viikon aikana ku pari kiiviä. Kävin tiputuksessa kaks kertaa. Ja itkin vähän lisää. Söin unilääkkeitä, koska ne oli ainoo apu, jonka avulla pääsin sitä helvettiä hetkeks karkuun. Siitä on kolme päivää aikaa ja tän postauksen kirjottaminen sai taas ne hanat auki, jotka luulin jo sulkeneeni. 

Ja ainut selitys, jonka oon tälle käytökselle välikäsien kautta saanu on, että mä kuvittelin kaiken. Jep, mulle vannottiin koko ajan et oon tärkee ja että elämä ilman mua kuulostaa nii pahalle, ettei halua edes kuvitella sellasta. Tuntu silti olevan aika helppo minut tuosta noin vaan unohtaa. Ja enkö muka oikeesti ansaitse sen kaiken jälkeen mitään selitystä? Tai edes hyvästejä?

Kertokaapa mulle joku viisas mitä sanoa lapselle, joka kysyy mihin se ihminen vaan katos ja miks ku en itekää tiiä syytä?