Hae
Colour Outside the Lines

Ei tullut äitiä, ei tullut isää, vain itkua, kipua, surua lisää

Tänään siitä päivästä on vuosi, mutta muistan sen kuin eilisen.

Sen piti olla tavallinen marraskuinen päivä. J lähti töihin todella aikaisin ja vei B:n tarhaan samalla. Minun oli tarkoitus laittaa Lissu kouluun, aivan kuten kaikkina muinakin aamuina. Nousin ylös ja kävelin vessaan, mutta sinne päästyäni minut valtasi viiltävä alavatsakipu, jonka takia valahdin kippuraan vessan lattialle. Tuntui kuin joku olisi käännellyt veistä alavatsassani. Myös oikea olkapääni oli tulessa. Kättä oli vaikea liikuttaa ollenkaan, koska kipu viilsi niin kovaa. Makasin lattialla varmasti vartin ennen kuin sain kerättyä voimia huutamiseen. Hetken karjuttuani sain Lissun hereille ja pyysin häntä tuomaan minulle puhelimen. Soitin äidilleni,joka oli itse asiassa J:n kyydissä menossa töihin. Kerroin kivusta ja äitini kiiruhti luokseni.

En päässyt lattialta ylös edes äitini avulla. Äitini soitti ambulanssin ja vitivalkoisena, kivusta kärsivänä sain sanottua hätäkeskuksen henkilölle jotain. Muistan edelleen, että puhelimessa oli mies. Mies kysyi voisiko olla mahdollista, että olisin raskaana. Sopersin, että voihan se olla. Olimme kyllä puhuneet J:n kanssa jo lapsien hankkimisesta ja jättäneet ehkäisyn pois, mutta ei kai se nyt noin äkkiä voisi tärpätä? Mies jutteli hetken vielä äitini kanssa, kunnes ambulanssi lähti matkaan.

Ambulanssilla kului matkassa yli 20 minuuttia vaikka matkaa meille on noin viisi minuuttia. Myöhemmin sain kuulla, että he olivat eksyneet matkalla, koska taloyhtiössämme ei ollut selvästi merkitty mistä pihaan käännytään. Ne olivat elämäni tuskaisimmat 20 minuuttia ja olin todella lähellä pyörtymistä. Muistan, että jotenkin sain huolehdittua siitä, että Lissu pääsisi kouluun ja koulun jälkeen porukoilleni. Ensihoitajat kyselivät minulta ja äidiltäni kaikenlaista ja kantoivat minut kantotuolilla ambulanssiin, kun en päässyt lattialta millään ilveellä itse nousemaan. Ambulanssissa olisin vain halunnut nukahtaa, mutta toinen ensihoitajista istui vieressäni ja jutteli minulle. Hän antoi minulle myös kipulääkettä, josta oli hetkellisesti apua, mutta se poisti vain viiltävimmän kivun.

Sairaalaan saavuttuamme minun oli pakko itse kävellä tutkimuspöydälle, tosin kahden hoitajan taluttamana. Kipu viilsi niin kovasti, että meinasin taas pyörtyä siihen paikkaan. Hoitajat häärivät vierelläni, laittoivat tipan ja pian soittivat lääkärin paikalle, koska vatsani oli täynnä verta, joka haittasi näkyvyyttä eivätkä he olleet varmoja mistä on kyse. Hemoglobiini oli 60 ja verenpaineet vaarallisen alhaalla. Muistan pyytäneeni hoitajaa soittamaan J:lle, joka varmasti oli hädissään töissä tietämättönä mitä minulle tapahtuisi. Lääkäri saapui ja kysyi samantien kauanko veritilauksessa kestää. Hän epäili kohdunulkoista raskautta. Tunti, vastasi hoitaja ja lääkäri käski tilata hätäveret samantien. En kuulemma kestäisi enää tuntia vaan leikkaussaliin oli mentävä nyt heti. Lääkäri kulki koko matkan leikkaussaliin vierelläni ja piti minut hereillä kysellen aiemmista leikkauksista ja sairauksista. Anelin lääkäriä säästämään kaiken minkä pystyy, koska halusin lisää lapsia.

Tiedättekö, kun nukutuslääkäri käskee laskemaan alaspäin kymmenestä? Minä en muista edes sitä kymmentä, koska olin pihalla kuin lumiukko samantien kun happimaski osui kasvoihini.

Heräämössä ensimmäinen muistikuvani on, etten saanut sanottua mitään, koska ääneni oli kadonnut jonnekin. Alavatsaan koski edelleen, mutta kipu oli erilaista. Nyt vatsaan jomotti leikkauksen jäljiltä, kun aiempi kipu viilsi kuin veitsi. Kun sain kurkustani ulos edes kuiskauksen, pyysin hoitajia soittamaan tilannekatsauksen J:lle ja nukahdin uudelleen.

Lääkäri tuli käymään luonani päästyäni heräämöstä osastolle. Olin saanut hoitajilta lämpöpussin olkapäälleni, joka oli edelleen todella kipeä. Vatsallani minulla oli kylmäpussi rauhoittamassa leikkaushaavoja. Lääkäri kertoi kyseessä olleen kohdunulkoinen raskaus, joka oli ehtinyt niin pitkälle, että väärässä paikassa kasvanut sikiö oli ehtinyt repiä oikean munanjohtimen rikki. Olkapään kipu kuulemma oli normaalia tällaisissa tapauksissa, koska kipu voi säteillä ihmellisiin paikkoihin. Ainoastaan oikea munanjohdin oli jouduttu poistamaan, mutta kaikki muu oli voitu säästää eli lapsia voisi vielä hankkia. Seuraavassa raskaudessa varhaisultra pitäisi kuitenkin tehdä jo viikolla 7.

Lääkäri kehui minun olleen urhea, koska hän kysyi ennen leikkausta millä numerolla kuvaisin kipua asteikolla yhdestä kymmeneen kymmenen ollessa sietämätön kipu ja vastasin 9,5 koska pysyin vielä tajuissani. Kuulemma muut olisivat jo aikaa sitten pyörtyneet ja kipu olisi ollut reilusti yli kymmenen. Pidin itseni tahdonvoimalla hereillä ja ehkä minulla on myös hieman korkea kipukynnys. Hän myös kysyi eikö minulla ollut minkäänlaisia oireita, joista olisin voinut aavistaa jonkin olevan pielessä.

Kerroin, että olin muutama päivä aiemmin käynyt työterveyslääkärillä valittamassa kuukautisvuotoa, joka oli kestänyt jo yli kaksi viikkoa. Olin myös ollut jo jonkin aikaa hyvin väsynyt ja kalpea. Lääkäri ei kuitenkaan ottanut edes verikokeita ja sain hoidoksi vain hormonin, joka lopettaa vuodon. Kaikki tämä olisi kuulemma voitu ehkä välttää pelkällä simppelillä verikokeella, josta raskaushormoni olisi tullut ilmi. Tuon hormonin katsominen on kuulemma normaalikäytäntö minun ikäisillä naisilla. Työterveyslääkärille ei kuitenkaan ollut tullut mielenkään tällaiset toimenpiteet. Muistan edelleen, kuinka hän ”googletti” jostain lääkäreiden tietokannasta mihin oireet voisivat viitata. Eikö silloin kannattaisi kysyä toisen lääkärin mielipidettä, jos ei itse tiedä?

Olin niin pumpattu täyteen lääkkeitä, etten oikein sisäistänyt mitään. Minua ei itkettänyt eikä suututtanut. Halusin oikeastaan vain nukkua. Ja minua pissitti koko ajan vaikka minulla oli katetri. Verenpainettani tarkkailtiin tunnin välein ja verikokeita otettiin monta kertaa päivässä. Oli vaikea nukkua, koska joka paikkaan särki. Vihaan myös sairaalan hajua, koska olen ollut siellä elämäni aikana aivan liikaa.

Lissu, J, B, äitini ja isäni tulivat katsomaan minua illalla. J:stä näki kuinka kauhuissaan hän oli ollut koko päivän. Jälkikäteen hän kertoi, ettei ollut sairaalassa oloni aikana syönyt ollenkaan eikä oikein nukkunutkaan. Hän oli ollut niin huolissaan. Lissu-raukka oli joutunut olemaan epätietoisena koulussa, koska näki minun lähtevän ambulanssilla. Hän halusikin jäädä kanssani sairaalaan, kunnes vierailuaika loppuisi. Siinä hän vain makasi vieressäni pitäen kiinni koko ajan, aivan kuin katoaisin muuten jonnekin. Minä lähinnä nukuin sen ajan, koska olin todella väsynyt.

Seuraavana päivänä sain jo ruokaa vaikkei olisi kyllä olisi tehnyt mieli syödä ollenkaan. Olihan ruoka hyvää, kuten aina sairaalassa. Lounaan sain sänkyyn, mutta päivällinen piti mennä syömään muiden kanssa aulaan, koska itse käveleminen oli yksi kotiin pääsemisen edellytyksistä. Siellä minä sitten istuin viimeisillään raskaana olevien naisten keskellä. Viereisessä sängyssä huoneessani oli itseasiassa nuori tyttö, joka oli tullut tekemään aborttia. Silloin, istuessani keskellä isomahaisia naisia, se iski. Todellisuus, että eilen olin vielä ollut raskaana ja nyt en enää ollutkaan. Olin tuhonnut oman lapseni. Tiedän, ettei sikiöllä ollut mahdollisuuksia selvitä kohdunulkoisesta raskaudesta, mutta tunsin sen olevan syyni, että raskaus oli kohdunulkoinen ja sikiö oli jäänyt väärän paikkaan. J sanoi sikiön olleen vaan laiska. Minä kuitenkin tunsin olevani syyllinen siihen, että oma kroppani petti minut niin.

Kotiin pääsin illalla, kun sitä vaatimalla vaadin ja äitini sai hoitajat uskomaan, että verenpaineeni oli aina aika alhainen. Heidän mielestään se oli liian alhaalla vaikka minulle se oli varmasti jo lähellä normaalia verenpainetta. Kotona J teki minulle sohvalle pesän, johon käperryin ja jossa olinkin seuraavat yöt. J joutui taluttamaan minut vessaan, koska käveleminen oli todella hankalaa. Leikkaushaavat piti myös puhdistaa kolmesti päivässä, jonka J  joutui myös tekemään. Yksin olisin ollut ihan hukassa. J myös toi minulle toivomusteni mukaan ruokaa, oli se sitten kanakeittoa tai mäkkärin hampurilaisia.

Tähystysleikkauksesta jäi arvet alavatsalle sekä napaan ja lapset nauravatkin, että minulla on kaksi napaa. Siltähän se kyllä kieltämättä näyttää. Hoitajat käskivät odottaa yhdet kuukautiset ennen kuin aloittaisimme yrittämään uutta raskautta. Ei minusta kyllä hommaan olisi aiemmin ollutkaan, sen verran kipeänä olin.

Leikkauksesta toipuminen oli fyysisesti aika nopeaa, mutta henkinen toipuminen olikin eri juttu. Iltaisin J:n nukahdettua unta oli vaikea saada ja aika usein itkinkin itseni uneen. Asiasta oli mahdoton puhua itkemättä. Töihin mennessä vauvoja sekä raskaana olevia naisia näkyi joka paikassa ja usein itkinkin pukukopissa tauoilla. Pyysin työterveydestä lähetettä psykologille, mutta olisi kuulemma pitänyt mennä kunnallisen kautta ja se olisi ollut hyvin hidasta.

Nukkuminen oli myös hankalaa ja pätkittäistä, koska minua pissitti koko ajan. Kävin vessassa kolmesta neljään kertaan yössä ja päivällä noin tunnin välein. Asiaa tutkittiin, mutta ainut selitys, joka keksittiin oli, että katetri olisi laitettu sairaalassa jotenkin väärin ja jotain hermoa tökätty sillä. Unettomuus sai minut tiuskimaan kotona, josta kärsivät lapset ja J. Edelleen, vuosi leikkauksen jälkeen käyn vessassa noin puolentoista tunnin välein ja yöllä herään vessaan yleensä kahdesti. Ennen leikkausta siis saatoin nukkua putkeen 14 tuntiakin käymättä vessassa.

Tein valituksen työterveyslääkäristä, mutta saman firman ylilääkäri arvioi valituksen ja jotenkin tuntuu, ettei hän ollut kovin puolueeton, kun sain hylätyn vastauksen. Hylkäämisen kumoamista on aikaa hakea kolme vuotta, mutta en ole sitä vielä hakenut.

Muiden vauvauutiset tuntuivat pahalta. Tottakai olin onnellinen heidän puolestaan, mutta jotenkin se muistutti siitä mitä itse oli menettänyt. Vauvojen luona vierailut olivat myös henkisesti hankalia. Jaksoin olla pirtsakka vierailujen ajan ja loppupäivän, mutta nukkumaan mennessä synkkyys iski ja itkin itseni taas uneen. J:llä meni jo jossain vaiheessa hermot itkeskelyyni enkä uskaltanut enää kertoa hänelle tuntemuksiani.

Kuva WeHeartIt

Aloimme yrittämään uutta raskautta heti, kun se oli mahdollista. Kuukausi toisensa jälkeen kuukautiseni alkoivat milloin mitenkin. Ne eivät oikein ottaneet säännöllistä rytmiä vaan kierto heittelehti yli viikolla. Yhdellä munanjohtimella on myös se hankaluus, ettei ovulaatiota tule joka kuukausi. Vihdoin tänä syksynä kuukautiset säännöllistyivät.

Yksitoista kuukautta leikkauksen jälkeen se tapahtui. Plussa! Haalea sellainen, mutta selvästi erottuva. Varasin samantien ajan varhaisultraan, jonka sainkin kolmen viikon päähän. Suunnittelimme J:n kanssa joululahjoja, joissa kertoisimme sukulaisille odottavamme perheenlisäystä. Olin onneni kukkuloilla ja tottakai peloissani, koska kohdunulkoisen uusiutuminen olisi täysin mahdollista. Ajattelin meillä kuitenkin olleen jo niin huonoa tuuria, ettei kai se voisi tapahtua heti uudelleen.

Kunnes viikko myöhemmin alkoi vuoto. Soitin lääkäriin heti aamulla ja pyysin päästä verikokeeseen, koska kohdunulkoinenhan vuotaisi runsaasti ja verikokeella nähtäisiin onko raskaushormonia riittävästi, että odotettaisiin ultraan asti.  Raskaushormoni oli kuitenkin jo tippunut niin alas, että raskaustesti oli negatiivinen. Keskenmeno, minulle kerrottiin. Olin taas tuhonnut yhden vauvan.

Eniten minua otti päähän tapa, jolla neuvola ja hoitajat suhtautuivat asiaani, kun yritin kysyä neuvoa ennen keskenmenon diagnoosia. Kukaan ei oikein ottautunut asiaan, sysäsivät vain toiselle osastolle ja soittelinkin puoli Kuopiota läpi, että sain jonkinlaisia vastauksia. Peruessani varhaisultran neuvolan täti oikein pirtsakkana sanoi ”parempi tuuri ensi kerralla” kuin olisi ollut aivan yhdentekevää, että koin juuri keskenmenon. Kukaan ei pahoitellut tai millään lailla lohduttanut.

Ehkä se ei kaikille iso juttu ole, mutta meillä oli noin kuukausi enää jäljellä, että olisimme aloittaneet lapsettomuustutkimukset ja nythän tuo vuosi aloitetaan laskemaan alusta. Toisaalta keskenmeno voi myös tarkoittaa sitä, ettei vartaloni ole enää valmis uuteen raskauteen. Meidän lapsihaaveet saattoivat romuttua keskenmenon myötä. Asia oli minulle iso myös henkisesti, koska en ole edelleenkään täysin toipunut kohdunulkoisesta raskaudesta ja tämä keskenmeno lisäsi surun määrää.

Koulussa opettajat olivat hyvin ymmärtäväisiä. Meillä ei onneksi kaikilla kursseilla ole läsnäolopakkoa, joten pystyin rauhassa kotona toipumaan hetken. Asiasta on kuitenkin edelleen vaikea puhua itkemättä.

Edelleen haluan uskoa, että vauva on meille tulossa tulevaisuudessa, muttemme ehkä vain ole vielä valmiita häntä varten. Toisaalta tuntuu, etten koskaan tulekaan enää raskaaksi. Tai jos tulen, keksii kehoni uusia keinoja vauvojen tuhoamiseen.

Kuva WeHeartIt
Tiedän, että pitäisi jaksaa pysyä positiivisena, mutta välillä se on hankalaa. Tiedän kaikkien olevan kiinnostuneita siitä milloin hankimme vauvoja, mutta jos jotain olen oppinut tämän vuoden aikana on, ettei vauvoja hankita vaan niitä saadaan. Joten kysymykset ”joko olet raskaana?” tai ”millonkas teille tulee perheenlisäystä” saavat minut vain surulliseksi. Myös kommentit ”yritä olla ajattelematta asiaa” tai ”älä yritä niin kovasti” saavat vereni kiehumaan. Luuleeko ihmiset, etten yrittäisi olla ajattelematta asiaa? Ei se ole ihan niin helppoa, kun joka puolella näkee vauvoja ja raskaana olevia naisia. Olen kuitenkin lapsesta asti tiennyt haluavani ison perheen ja nyt alan epäillä onko se edes mahdollista meille.

Olen hyvin onnellinen kahdesta ihanasta tytöstä, jotka meillä jo on. Ei se silti muuta sitä, että haluaisin myös yhteisiä lapsia J:n kanssa. Haluan jakaa raskauden, synnytyksen, vauva-arjen ja kaiken muunkin J:n kanssa. Tahaton lapsettomuus uusperheessä ei ole kovin yleinen puheenaihe ainakaan niin, että molemmilla olisi jo lapsia. Jotenkin tuntuu kielletyltä ajatella itseäni ja lapsettomuutta samassa lauseessa, koska minullahan on jo lapsia. Tätäkin minulle on viimeisen vuoden aikana hoettu useampaan kertaan. Ei se, että haluan vauvan, tarkoita ettenkö rakastaisi B:tä ja Lissua.

Tänä vuonna meidän joulukorteissa muistetaan teitä, äidin ja isin pikku enkelit. Anteeksi, etten osannut kantaa teitä oikein <3

22 kommenttia

  1. Odelma kirjoitti:

    <3 voi sinä ihana pieni ihminen <3 mitä kaikkea surua joudutkaan kantamaan. Olen niin pahoillani. Voi kunpa tulevaisuus toisi mukanaan valoa. Jos oisin siellä niin antaisin ison voimahalin!

  2. titti // tittin elämää kirjoitti:

    <3 ei löydy sanoja. Halaus!

  3. Terhi | Äiti ja melukylän lapset kirjoitti:

    Ei meinaa löytyä niitä oikeita sanoja. Kovia olet joutunut kokemaan. 🙁 Toivon todella että raskaus onnistuu vielä jossain vaiheessa.♥

  4. Anonyymi kirjoitti:

    Sieltä pilvien reunalta ne rakkaimmet meitä seuraa vaikka heidän aika ei vielä olisi ollut.. ison kolon sydämmeen he jätti, tyhjän onkalon. Sitä kipua ja surua ei mikään sammuta – se on mielessä ja heitä ei koskaan unohdeta kulkevat meidän olkapäillä päivästä toiseen – raskaalta se tuntuu ja meitä koetellaa, mutta siitä selvitään ♡

  5. Soila // Mieleni Maassa kirjoitti:

    Silmät kostu kun luin tämän. Voimahaleja! <3

  6. Anonyymi kirjoitti:

    Työterveyslääkärit on ihan perinteisiä lääkäreitä vailla mitään erikoisia erikoisalapätevyyksiä. Ei ole mitenkään oletettavaa, että joku työterveyslääkäri osaa hoksata, että kaksi viikkoa kestäneet kuukautiset voisivatkin olla kohdunulkoinen raskaus. Lääkäri ei ole tehnyt mitään väärää, joten on aivan turha valittaa asiasta – et tule ikinä saamaan asiasta mitään korvauksia. Myöskään 'googlen' selaaminen ei ole pätevä asia tehdä valitus, sillä lääkärit harvemmin googlaavat mitään, mutta sen sijaan käyttävät usein erilaisia terveyskirjastoja, joissa on laajalta alalta artikkeleita ja ohjeita, miten toimia eri tilanteissa. Harvemmin työterveyslääkärit ketään gynekologeja konsultoivat, kun tosiaan niillä oireilla voi löytyä vastaus jo netin tietokannoista. Mikä ihmeen synti ne tietokannat on teidän taviksien mielestä? Sinunkin mielestäsi tavallisen työterveyslääkärin olisi pitänyt tietää kaikki mahdollinen naistentaudeista synnytykseen, vaikka hänen toimenkuvansa on pääasiassa sairaslomapaperien kirjoittamista flunssan, oksennustaudin, ripulin ym takia. Ei se nyt vaan mene niin.Koska kyseessä on työterveyslääkäri, on ihan oletettavaa, ettei hän muista kaikkea ulkoa. Valittaminen tästä aiheesta on turhaa ajan- ja resurssien haaskausta. Sinun tilanteesi on valitettava, mutta ei valitettavasti työterveyslääkärin vika.

    Sitäpaitsi, lääkärit eivät ota verikokeita. Labran hoitajat ottavat, lääkärit vain laittavat lähetteen niihin. Todennäköisesti tällainen verikoe ei ole yhtään niin simppeli juttu, mitä tavallinen tallaaja luulisi. Julkisella puolella noita raskaushormonikokeita ei edes tehdä mitenkään yleisesti vaan aika harvoin (kallis koe), yksityisellä puolella hieman useammin, mutta mikään 2 vkon kuukautisvuoto ei ole riittävä peruste labrakokeeseen kun menkat nyt voi kenellä tahansa kestää 0-14 päivää. En tiedä, kuka sinulle on väittänyt, että hormonikoe on normaali toimenpide sinun ikäisillesi naisille kun se ei sitä oikeasti ole. Huhupuhetta taas, jonka perusteella taviksen on helppo tehdä johtopäätöksiä tietämättä asiasta mitään.

    Edelleen sanon, että surullinen tarina, mutta hoitajien ja lääkärien ammattitaidon kyseenalaistaminen ei ole tässä tilanteessa oikein. Jatkossa tällaiset tekstit kannattaa jättää julkisesti kirjoittamatta jos ei itsellä ole hoito- ja terveysalan kokemusta kun silloin se näkökulma on vain oma näkökulma, joka kuitenkin usein otetaan totuutena.

    Terveisin sairaanhoitaja

  7. Susanna kirjoitti:

    Lähinnä minua ihmetytti tilanteessa, ettei katsottu edes hemoglobiinia, joka olikin tippunut hyvin alas. Ja asiaa ihmetteli myös oma työterveyslääkäri, jolla kävin leikkauksen jälkeen. Ja hoitajat osastolla yliopistollisessa sairaalassa kertoivat, että verikokeet otetaan päivystykseen tullessa ja niissä tarkistetaan aina myös raskaushormoni. Muilla ehkä voi olla normaalia 14 päivän kuukautiset, mutta itselläni kuukautiset ovat aina olleet hyvin säännölliset ja kestäneet 5 päivää, joten minun tapauksessani se oli jo epänormaalia.

    Olen jutellut asiasta useamman lääkärin ja hoitajan kanssa, joiden kaikkien mielestä edes hemoglobiini oli pitänyt tutkia. Ja tiedän kyllä, ettei lääkäri itse verikoetta ota, se nyt sattui olemaan vain sanontatapa sille, ettei hän niihin lähetettä laittanut.

    Blogit ovat tarkoitettu oman mielipiteen julki tuomista varten, joten aion pitää oman kantani esillä kirjoituksissa jatkossakin. Kiitos kommentistasi.

  8. titti // tittin elämää kirjoitti:

    Sairaanhoitajakaan ei taida täysin tietää mistä kirjoittaa… Tälläisissä tilanteissa tuo koe kyllä otetaan useimmiten aika helposti.. Ja kaikki poikkeava huomioidaan esim juuri nuo pari vk kestävät menkat jos ei itselle normaalia. Älä Susanna välitä <3 joku kirjottelee sulle tänne tahallaan kaikkee ilkeää esim toi aiempi postaus

  9. Susanna kirjoitti:

    No, netissä voi anonyyminä kuka vain kommentoida, joten en ihan vähällä itseeni ota:) kiitos Titti tuesta<3

  10. Anonyymi kirjoitti:

    Turhan paljon vastoinkäymisiä on sinun ja J:n onnen eteen tullunna. Mä oon hengessä mukana ja toivon että teille tulisi pian pieni tuhisija ��. Varmasti sen aika tulee vielä! 🙂

  11. Susanna kirjoitti:

    Kiitos ja sitä täälläkin toivotaan<3

  12. Anonyymi kirjoitti:

    Voi mitä olet joutunut kokemaan. Onnea kuitenkin yritykseen. Itsellänikin on taustalla yhden pienokaisen menetys ja viimeinen kuva kuvateksteineen avasi itkuhanat.

  13. Susanna kirjoitti:

    Voimia sinnekin ja kiitos <3

  14. Laura/ iloa, eloa! kirjoitti:

    En ollut lukenut tätä aiemmin. Tosi koskettava, ihan hirveitä asioita teille sattunut. <3 Onneksi saitte yhteisen lapsen, ja toivottavasti saatte vielä lisääkin jossain vaiheessa.

  15. Minna kirjoitti:

    Yhden keskeytyneen keskenmenon, ja kaksi kohdun ulkoista raskautta kokeneena, ennen kuin elävän lapsen syliini sain, voin näin naistenpäivänä todeta, että kyllä sitä nainen on vain lujaa tekoa ja kirjaimellisesti aikamoinen kone ❤️

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *