Hae
Colour Outside the Lines

Miksen osaa uskoa itseeni tarpeeksi?

Kyselin tällä viikolla kerta toisensa jälkeen itseltäni, että miksen osaa uskoa itseeni tarpeeksi?

Mulla on tällä viikolla ollut tenttiä toisensa perään, oon tehnyt palautuksia vaikka kuinka monta ja eilen oli myös internship seminar eli seminaari, jossa esiteltiin omia opinnäytetöitä ja harjoitteluja.

Ilmeisesti kaikissa ammattikorkeakouluissa näitä seminaareja ei ole, mutta meillä Savoniassa ei saa opintopisteitä harjoittelusta tai opinnäytetyöstä, jos ei sitä ole esitellyt muille seminaarissa. Myöskään opinnäytetyötä ei saa aloittaa, jos ei ole ensin ollut kuuntelemassa kahta seminaaria.

Kun aloitin opiskelun, pelkäsin ihan hirvittävän paljon näitä seminaareja, koska silloinhan ne oli livenä. Eli olisi pitänyt mennä auditoriassa ison ryhmän eteen seisomaan, esitellä työnsä ja yrittää olla pyörtymättä.

Mulla on ihan hirvittävä ramppikuume, jos pitää esiintyä ihmisten edessä lavalla ja kaikki vain ovat hiljaa ja tuijottavat. Meinaan saada paniikkikohtauksen jo siitä, jos jossain vieraassa ryhmässä pitää esitellä itsensä. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa, hikoiluttaa, huimaa ja ääni värisee. Vihaan kaikenlaisia kouluesitelmiä, joissa pitää mennä seisomaan luokan eteen. Nuorempana rakastin laulaa kuorossa, mutta en olisi ikinä selvinnyt sooloista. 

Tämän takia minusta oli ihanaa, kun seminaarit siirrettiin pandemian takia Zoomiin. Siellä ei tarvitse nähdä ketään eikä oikeasti ehkä jännittäisi niin paljon.

No, ei se auttanut. Ihan samanlainen ramppikuume minulle tuli silti eilen.


 

Miksen osaa uskoa itseeni tarpeeksi?

 

Esittelin siis eilen työharjoitteluni, jonka sain tehtyä samalla, kun olin töissä Iloisessa Joulukaupassa 2019 ja 2020.

Yritin päästä esittelemään työtäni ensimmäisenä, mutta lopulta olin kolmestatoista osallistujasta kolmanneksi viimeinen, koska en vain kerennyt huudella nimeäni koskaan tarpeeksi nopeasti.

Siinä sitten muiden presentaatioita kuunnellessani aloin menettää uskoa omaan osaamiseeni ja tekemiseeni. Tuntui, että kaikkien muiden tekemät työharjoittelut olivat jotenkin paljon hienompia ja korkeatasoisempia kuin se, että olin kaupassa töissä. Osa oli saanut töitäkin harjoittelupaikoistaan. 

Olisin voinut hakea harjoittelupaikkaa tietysti jostain muualta, esimerkiksi paikkaa markkinnoinnin parissa, joka olisi hyödyttänyt minua ehkä tulevalla urallani paremmin. Olin kuitenkin joka tapauksessa töissä tuolla Iloisessa Joulukaupassa (ja nautin työstä suunnattomasti) ilmankin sitä harjoittelua, joten uusi harjoittelupaikka olisi tarkoittanut kolmen kuukauden kokopäivätyötä vielä tuon lisäksi. Harjoittelun tekeminen samalla kertaa oli siis kätevää ja kävi järkeen enemmän. 

On totta, että olisin ehkä oppinut monipuolisemmin muualla, koska minulla on vahva kaupan alan osaaminen jo alla, mutta olen sitä mieltä, että yrittäjien työn seuraaminen etulinjassa oli myös hyvin hyödyllinen kokemus. 

 

Lupaan uskoa itseeni enemmän tästä lähtien

 

Minulla on selvästi jotain alemmuudentunteita muihin ja eilen instan puolella joku sanoikin tämän olevan huijarisyndrooma, että tuntee tehneensä liian vähän vaikka työ on ollut ihan hyvää ja riittävää. 

Usein minua pelottaa lähettää töitäni arvosteltavaksi opettajille, koska ajattelen, ettei ne ole riittävän hyviä. Viime vuonna esimerkiksi palautin markkinointitehtävän, jonka ajattelin olevan ihan surkea ja sain siitä silti arvosanan neljä (meillä on käytössä arvosteluasteikko 1-5 eli 5 on paras). Tällä viikolla yhdessä tentissä oli esseetehtävä, johon minulla ei mielestäni ollut tarpeeksi aikaa vastata ja olisin halunnut paneutua siihen enemmänkin. Sen arvostelu oli kuitenkin yhdeksän pistettä kymmenestä eli en olisi kovinkaan paljon paremmaksi voinut sitä vielä hioa. 

Koska opettajatkin olivat sitä mieltä, että työni oli riittävän hyvää harjoittelun läpi saamiseen, on typerää etten osaa uskoa itseeni ja omaan osaamiseeni enempää. Nyt olenkin päättänyt, että alan uskoa itseeni enemmän, koska jos minä en usko, niin miksi kukaan muukaan uskoisi? 

HIeman hävettää nämä ovat ”onnistumiset” välillä, kun Jani valmistui puoli vuotta etuajassa insinööriksi, sai opinnäytetyöstään täyden vitosen ja hänen keskiarvonsakin oli lähemmäs viitosta. Minä pääsen osan kursseista läpi rimaa hipoen, muutamia olen joutunut useamman kerran uusimaan ja olen aikataulusta myöhässä jo puolisen vuotta. 

Toisaalta minä olen myös viimeiset neljä ja puoli vuotta nukkunut hurjan huonosti. Aamulla herätessä tuntuu usein siltä kuin en olisi nukkunut yhtään. Tämän takia aivot myös ovat ihan sumua ja olen monesti miettinyt, että ehkä opiskelun aloittaminen pienten lasten kanssa ei ollutkaan se paras vaihtoehto. Onneksi nyt ollaan jo lähellä loppukiriä.

Olen myös päättänyt antaa itselleni aikaa etsiä töitä, jos niitä ei heti löydy valmistumiseni jälkeen. En aio synkistellä asiasta vaan etsiä rauhassa uusia tuulia. Uskon, että olen hyvä lisä työyhteisöön, joten varmasti minulle löytyy vielä jotain töitä.

 

Osaatko sinä uskoa itseesi? 

 

LUE MYÖS:

TÄLTÄ MINÄ NÄYTÄN JA SE ON OKEI

TYÖHAASTATTELUSTA JÄI HYVÄ FIILIS

EN SAANUT HAKEMAANI TYÖTÄ

 

TULETHAN SEURAAMAAN MYÖS INSTAGRAMISSA @SUSANNAKUOHULA

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *