Hae
Colour Outside the Lines

Epätoivoinen

Myönnän olevani heikko. Todella heikko. En ymmärrä miten muut pystyy tähän.

Luulin olevani niin vahva, että jaksan jatkaa niinku mitään ei olis tapahtunutkaan, koska sairaalassahan en itkeny yhtään. En kyyneltäkään. Mut tuntuu, että tää muuttuu päivä päivältä vaan vaikeemmaks.

Leikkauksesta on tänään neljä viikkoo ja haavat alkaa muuttua arviks, mut henkiset haavat ei taida koskaan parantua.

Kaikki muut saa vauvoja tai on raskaana ja se tuntuu tosi pahalta. Tiedän, että pitäis olla iloinen toisten puolesta ja niillä on oikeus olla onnellisia (vaikka kuinka hirveitä ihmisiä olisivatki), mutta tuntuu niin epäreilulta, että minä, joka oon aina halunnu vaan äitiks ja oon oottanu viimesen vuosikymmenen, että saan oikeen perheen, en saa vauvaa.

Tiedän myöskin, että mulla on jo ihana lapsi ja oon onnellinen siitä ja tosi kiitollinen. Mutta pahalta se silti tuntuu, että nyt kun on vihdoinkin joku jonka kanssa kasvattaa lapsia ja jakaa se onni, niin meille ei suoda sitä onnea, että saatais yhteinen vauva.

Nyt on se aika, kun kaikki sanoo, että ootte vielä nuoria ja kyllä se sieltä vielä tulee, mut kukaan ei ymmärrä miten pahalta tuntuu, että minä olin se, jonka elimistö hylki sitä vauvaa eikä antanu sen kasvaa. Että minun takia siitä ei koskaan tullu vauvaa. Että minä tuhosin sen.

Yks päivä kuunneltiin Lissun kanssa joululauluja ja alko soida Varpunen jouluaamuna. Siinä kun lauletaan se kohta, että ”pieni sai sun veljesi enkeleiden maasta”, aloin vollottaa. Tiedän, etten voi sanoa, että mulla on enkelivauva, koska mun alkio ei ollu vauva, koska se ei kehittyny, mut ihan samalla lailla vauvaks mä sen ajattelen.

Ja mua pelottaa aivan suunnattomasti, että koska kerran on käyny noin, niin entäs jos uudestaan tulen raskaaks enkä huomaa sitä ja uudelleen käy noin. Juttelin just äitin kanssa eilen siitä tapahtuneesta ja äiti sano, että oli onni matkassa, että ehdittiin sairaalaan. Olin oikeesti niin lähellä kuolemaa, että mua pelottaa aivan sairaasti joka päivä, miten ens kerralla käy.

On tosi helppo esittää päivät pitkät kaikille tosi vahvaa ja sanoo, että menee jo hyvin, mutta se ei muuta sitä että joka ilta itken itseni uneen ja kun lopulta nukahdan niin nään vaan painajaisia. Mua väsyttää päivä päivältä enemmän ja enemmän. En vaan saa mielestäni sitä ajatusta, että tuhosin sen pienen ihmisen alun, joka halus kasvaa mun sisällä ja että se oli mun syytä.

-S

uusi lamppu ja joulukorttien askartelua

Tänään aika meni oikeastaan ystävän luona vieraillessa ja Ikeassa kiertäessä. Käytiin ostamassa keittiöön lamppu ja nyt J:llä onkin hyvin puuhaa sitä kasatessa.

Minä oon lähinnä vaan kattonu vierestä ja kirjotellu joulukortteja. Lissulla on kasa ite tehtyjä kortteja menossa kavereille, mut mä oon ollu laiska ja käyttäny vanhoja kaupasta ostettuja kortteja pois. Lähinnä kyllä myös siksi, että haluaisin saada ne pois laatikoista pyörimästä ja kaikki kortit on kyllä ollut omaa silmää miellyttäviä.

Tänään alkokin sit dressember mun osalta eli kampanja, jolla lisätään tietoisuutta ihmiskaupasta ja kerätään rahaa sen vastaseen työhön. J osallistu movemberiin nii nyt on mun vuoro osallistua dressemberiin. 
Huomenna menenkin sit jouluostoksille. Can’t wait! <3
-S