Hae
Colour Outside the Lines

Voiko itse olla itsensä sankari?

Meillä oli koulussa viime viikolla palautettavana oppimispäiväkirja, jossa piti kirjoittaa kulttuureista ja niiden vaikutuksesta itseensä. Yhdessä kysymyksessä kysyttiin, ketkä ovat sankareitani? Aloin miettimään kysymystä ja kysymykseen on todella vaikea vastata.

Äitini, joka opiskeli vaikka kotona oli kolme lasta (ja opiskelee muuten vieläkin aika ajoin jotain uutta). Hän aloitti erikoistumisopinnot pikkuveljeni ollessa noin kuukauden ikäinen. Muistan, kun meillä oli mummo hoitamassa meitä lapsia ja äiti ajoi tauoilla kotiin imettämään pikkuveljeäni. Hassua mitä sitä lapsuudestaan muistaa.

Äiti on myös aina ollut tukenani. Kun kerroin olevani raskaana, äiti ei tuominnut eikä arvostellut. Äiti antoi minun itse päättää mitä teen ja mitä haluan eikä missään vaiheessa epäillyt ääneen kykyäni olla hyvä äiti niin nuorena. Äiti on myös aina hyväksynyt myös B:n perheeseemme ja antanut B:n suoraan kutsua häntä mummiksi.

Lissu, joka on kasvanut koko elämänsä ilman isää eikä ole missään vaiheessa edes kaivannut sellaista elämäänsä. Lissusta on kasvanut hieno tyttö vaikka elettiinkin aiemmin  kahdestaan. Lissu osaa myös olla isosisko vaikkei hänellä siitä aiempaa kokemusta olekaan. Tottakai tytöt ovat kiinni toistensa kurkussa vähän väliä, mutta eivätkö kaikki sisarukset ole?


B, joka kulkee kahden paikan välillä muutaman päivän joka kuukausi ja silti sopeutuu. Tietysti asiaa varmasti on helpottanut huomattavasti fakta, ettei B varmastikaan muista aikaa ennen tätä järjestelyä ja meillä puhutaan kuitenkin, että B:n koti on täällä ja toisessa paikassa käydään. B on sopeutunut pikkusiskon rooliin ihmeen hyvin. Molemmille tytöille muutos on ollut suuri, koska molemmat olivat aiemmin ainoita lapsia. Silti tytöt rakastavat toisiaan aivan kuin biologiset isosisko ja pikkusisko.

J, joka on maailman paras isä sekä B:lle että Lissulle. Minussa on aikalailla kestämistä, kun sille päälle satun (ja se on aika usein) ja J rakastaa minua silti joka päivä enemmän kuin edellisenä.

Tämä tuokin minut takaisin alkuperäiseen kysymykseeni. Voiko itse olla itsensä sankari vai onko se vain itserakasta?

Vaikka se jonkun mielestä olisikin itserakasta, sanon minä itse , koska olen kestänyt kaikki elämän koettelemukset ja osaan edelleen nauraa -varsinkin itselleni. Osaan edelleen nauttia elämästä vaikka se ajoittain hankalalta tuntuukin. Olen edelleen minä. Joten en ajattele sen olevan itserakasta tai suuren egon paistattelua vaan ylpeyttä omasta itsestään ja omista saavutuksistaan.

Ketkä ovat teidän sankareitanne?

4 kommenttia

  1. Soila // Mieleni Maassa kirjoitti:

    Aivan ihana teksti! <3

  2. Anonyymi kirjoitti:

    Oletko ikinä miettinyt että B saattaa joskus haluta muuttaa äitinsä luokse? Olen tässä noin vuoden päivät seuraillut blogiasi ja välillä puhut todella alentavaan sävyyn B:n äidistä. Itselläni on kolme lasta josta yksi asuu viikot isällään ja hänen puolisollaan enkä silti ikinä ole opettanut lastani siihen että hänellä on vain 1 koti ja toisen luona vain käydään. Minun pojallani on kaksi kotia, vaikkei toista vanhempaa niin usein nähdäkään 🙂

  3. Susanna kirjoitti:

    Mielestäni en kyllä ole hänestä puhunut, mutta anteeksi, jos olen jotain ihmistä blogillani loukannut. Oma mielipiteeni on, että 3-vuotiaalle ei voi puhua kahdesta kodista, koska se on liian hämmentävää hänelle. Ehkä B haluaa vanhempana muuttaa ja hänellä on siihen oikeus. Sitä katsotaan sitten, kun on sen aika. Tässä tekstissä puhuin vaan tämän hetkisestä tilanteesta.

    Kiitos kommentistasi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *