Me oltiin hiihtolomareissulla 6-vuotiaan kanssa yksi yö Helsingissä ja valittiin omena-hotelli Lönnrotinkadulla sijainnin ja edullisuuden vuoksi. Oltiin hiihtolomareissulla siis viisi päivää ja yksi yö niistä vietettiin hotellissa.

Mä oon yöpynyt omena-hotellissa kerran aiemmin Tampereella ja pidin siitä tosi paljon. Muistin, että huone oli tosi siisti ja kivasti keskellä keskustaa. Tämä omena-hotelli Lönnrotinkadulla Helsingissä ei kyllä myöskään tuottanut pettymystä. Hotelli oli melkein keskustassa ja sinne oli helppo kävellä tai mennä ratikalla.

Varasin huoneen muutama viikko ennen matkaa ja koska oli hiihtolomaviikot menossa, sivuilla oli -20% alekoodi. Meillä Kuopiossa vietettiin hiihtolomaa vikana eli viikolla 10 ja tän ansiosta hotellihuone maksoi vain 57€ yöltä.

Miten löytää omena-hotelli lönnrotinkadulla helsingissä?

Me mentiin 6-vuotiaan kanssa hotellille ratikalla. Hypättiin kolmosratikkaan rautatieasemalta (rautatieaseman puoleiselta pysäkiltä). Myös kutonen olisi mennyt samalle pysäkille. Pois jäätiin Fredrikinkadulla ja käveltiin yksi kortteli oikealle, jolloin jo nähtiin omena-hotelli Lönnrotinkadulla sekä sen alakerrassa olevat Kotipizza ja Naughty Brgr. Hotellin osoite on Lönnrotinkatu 13 ja HSL reittiopas antaa todella hyvät ohjeet paikalle suunnistamiseen.

Alaovi toimi koodilla, joka oli tullut tekstarina aiemmin päivällä. Sisään pääsi klo:16 alkaen. Sisääntuloaulasta olisi löytynyt automaatti, josta sai ostettua pientä purtavaa. Omena-hotellia vastapäätä oli myös pieni marketti.

Millainen meidän huone oli?

Meillä kävi tuuri ja saatiin huone käytävän päädystä ilman yhtään seinänaapuria tai edes vastapäistä naapuria, koska meidän huonetta vastapäätä oli porraskäytävä. Huone oli siis todella rauhallinen. Ikkunat oli sisäpihalle päin. Huoneen ovi toimi samalla avainkoodilla kuin alakerran ulko-ovi.

Olin ottanut Standard-huoneen ja sieltä löytyi kaikki tarpeellinen. Oli parisänky, kaksi nojatuolia, pieni pöytä ja kaksi tuolia sekä kylpyhuone suihkulla. Huoneesta löytyi pieni jääkaappi, jota me hyödynnettiinkin aamupalaa varten sekä olisi ollut vedenkeitin ja mikro, joita me ei tarvittu. Huoneessa oli myös hiustenkuivaaja, mutta itse en sellaista oikeastaan enää käytä.

Tv:stä löytyi peruskanavat ja ilmeisesti Android-puhelimella olisi voinut myös jotain siihen lähettää, mutta mun iPhonella en saanut sitä näytönjakoa toimimaan, joten me katsottiin telkkarista tulevaa leffaa. Tv:n avatessa ruudulla näkyi meidän nimet ja tervetulotoivotus, josta 6-vuotias oli niin haltioissaan, että kertoi siitä vielä monen päivän päästä kotiin päästessämme isälleen.

Me vähän järkkäiltiin tuolien järjestystä itselle paremmaksi ja katsottiin leffaa syöden pizzaa. Huoneessa oli kivasti tilaa eikä se missään vaiheessa tuntunut ahtaalta. Verhot sulkiessa huone oli hyvin pimennetty.

Sänky oli mukava, tosin olisin ehkä kaivannut toista tyynyä, kun kotona oon tottunut nukkumaan tyyny kainalossa. Onneksi oli lapsi mukana niin otin hänet sitten kainaloon.

Sijainniltaan hotelli oli täydellinen, koska päivällistä oli helppo hakea alakerrasta tai olisi ollut helppo lähteä vain keskustaan syömään. Woltilla kuljetusmaksu olisi ollut parin euron luokkaa, mutta ruoka olisi ehkä pitänyt noutaa alakerrasta ja päätin vaan hakea itse pizzan.

Me käveltiin muutama kortteli illalla metrolle Kamppiin ja sinnekin pääsi viidessä minuutissa. Sieltä haimme myös ilta- ja aamupalaa. Aamupalaan olisi ollut joku yhteistyökumppani, mutta tää kaupasta haettu aamupala oli meille paras vaihtoehto tällä matkalla.

Aamulla katsottiin vielä lastenohjelmia telkkarista ja pakattiin ennen kuin jatkettiin matkaa. Aion jatkossakin todellakin hyödyntää tätä vaihtoehtoa ja omena-hotelli Lönnrotinkadulla on mun eka valinta, jos mennään lasten kanssa Helsinkiin. 6-vuotias jo suunnitteli reissua isosiskon kanssa, koska tykkäsi hotellista niin kovasti.

Tää oli tosi helppo ja vaivaton tapa matkustaa. Hotelli oli siisti ja hiljainen, joten meille jäi molemmille hyvä fiilis.

Ootko sä yöpynyt omena-hotellissa?

TULETHAN SEURAAMAAN MUA, MUN ARKEA JA MUN MATKOJA MYÖS INSTAGRAMISSA @SUSANNARIITAKANGAS

LUE MYÖS: 

Omena-hotelli yllätti helppoudellaan

meidän hiihtoloma kuvina

Paljonko me käytettiin rahaa yhteensä hiihtolomareissuun 6-vuotiaan kanssa?

Löysin mun vanhan kirjeen mun silloiselle poikaystävälle joululta 2004. Tai no, tässä vaiheessa hän oli jo ex-poikaystävä. Oon aika varma, että annoin tän kirjeen hänelle joko käsin kirjoitettuna tai lähetin sähköpostilla, mutta tää löytyi siis word-dokumenttina, kun kävin läpi vanhoja valokuvia tietokoneella. Ja en voi käsittää miten hyvin mä vieläkin muistan nuo tunteet mitä läpi käyn tässä. Tässä siis kirje teillekin luettavaksi.

Hei 🙂

Ajattelin tänä jouluna antaa sulle jotain vähä erilaista kun ennen. Normaalisti oon antanu sulle jotain myös 28.12, koska se on aina ollu se ”meidän päivä”, mutta tänä vuonna mä en usko, että me sitä kovin kummosesti vietetään. Sä et varmaan edes puhu mulle siihen päivään mennessä. Ja mulla on niin iso maha jo siinä vaiheessa, etten kauheesti jaksa tehdä mitään. Sä et halua olla tekemisissä mun ja vauvan kanssa, niin mä nyt sit samalla jätän hyvästit. Se ei tule olemaan helppoo, mutta mulla ei oo oikein mitään muutakaan vaihtoehtoo.

                      Meillä oli alussa niin ihanaa. Oikeestaan Ezkimon yhdessä kappaleessa on aika osuvat sanat.

                      ”Se oli ihanaa aikaa, kun yhes olla alettiin. Siinä täytyy olla jotain taikaa, se on salettii. Perustaa tulevaisuudelle parin viikon jälkeen valettiin. Mietittiin, miten sit isona mennään naimisiin.”

Niinhän mekin mietittiin. Ja suunniteltiin hankkivamme 36 lasta. Mä muistan sun ilmeen aina, kun mä kerran bussissa tyrmäsin sun idean, että musta tulis kotiäiti. Mä halusin olla nykyaikainen äiti, jolla on ura ja lapset. Ja aika tappelu siitäkin tuli, että hankitaanko kaks vai neljä lasta. Taisin sit lopulta taipua siihen neljään.

                      ”Ne ajat on ohi eikä ne tuu takas. Sun pitäis tajuta. miten sä voit edes olettaa, et voisin jotain vielä haluta.”

Niin, silleen sä sit sanoit. Mä hajosin. En voinu ymmärtää, mikset sä haluais mua. Mutta mä selvisin. Kyllä mä sua vielä rakastin, mutta jotenkin mä aloin nähdä tunnelin päässä valoo.

                      Sit sä tulit takas. Ja se ollaanko vai eikö olla –kierre vaan jatku. Yhdessä vaiheessa mä olin jo niin rikki, etten olis enää jaksanu jatkaa. Mutta sä tulit taas ja vannoit rakastavas mua vaikket sitä kovin usein näyttäiskään. Ja mä uskoin sua taas.

                      Viime keväänä sä muutuit. Sä olit just se poika, johon mä olin rakastunu alun perin. Sä olit aivan ihana. Pystyin pitkästä aikaa puhuu sulle mistä vaan. Ja sua ihan oikeesti kiinnosti mitä mä sanoin. Sit sä ehdotit, että muutettais yhteen niin kaikki olis paljon helpompaa, kun ei tarviis koko ajan rampata levänen-petonen väliä. Tottakai mä halusin muuttaa sun kanssa yhteen, olinhan mä ihan rakastunu. Me saatiin asunto alta aikayksikön ja pakkaaminen alko. Ja sit me tehtiin se raskaustesti… Sillon alko kaikki mennä ihan väärään suuntaan. Kyllähän sä lupasit mua rakastaa vaikka tapahtuis mitä, mutta jostain syystä sä et vaan halunnu sitä vauvaa. Anteeks rakas, en mä voinu tehdä sitä aborttia. Mun mielestä se vaan olis ollu väärin sitä lasta kohtaan. Se ei oo tehny mitään väärää ja me tiedettiin ihan hyvin, että se on täysin mahdollista, kun me tehtiin jotain. Ja mä kuvittelin, että sä olisit pysyny mun rinnalla ja tukenu mua tässä asiassa. Ja kaikista eniten, rakastanu mua. Stä mä nyt tarviisin ihan eniten. Sun rakkautta.

                      Mulla on ihan kauhee ikävä meitä. Sinua. Sitä, kun sä aina tulit meille ja sun silmät loisti onnesta, kun sä näit mut. Sä tulit ja rutistit mua tai annoit mulle suukon ja menit kattoo telkkaria. Sitä, kun sä aina vetäsit mut sun viereen siihen sängylle ja vaan suukotit mua. ja sitä, kun sä silitit mun hiuksia aina kun mä halasin sua. Sitä, miten sun silmät loisti sinisinä auringossa. Sitä, kun sä käänsit kylkee, kun alettiin nukkumaan ja sanoit ”öitä”. Sitä, kun ei kestäny ku 5 minuuttia niin sä jo tuhisit. Mulla on jopa ikävä sitä, kun sä teit jotain mistä mä en tykänny. Koska sä sait mut aina leppyy. Sulla oli sun omat keinot. Sä vaan hymyilit ja sanoit jotain sellasta, etten mä voinu olla enää vihainen. Ei kukaan muu osaa tehdä niin. Ei kukaan muu osaa olla sinä.

                      Mä rakastan sun jokaista pikku virhettäkin. Joku sano joskus, että jos oikeesti rakastaa toista, niin on valmis antaa anteeks ihan kaikki tyhmyydet, joita se tekee. Ja mä oon antanu sulle aina anteeks kaiken, mitä sä oot tehny. Mutta ehkä mä tällä kertaa tein sun mielestä jotain niin tyhmää, ettet sä pysty antaa sitä mulle anteeks. Mä tulen aina rakastaa sua ja kohta mulla on pieni ihminen, joka muistuttaa mua sinusta joka hetki.

                      Mä olisin halunnu, että se pieni ihminen olis saanu tietää, miten ihana ihminen sen isä osaa olla. Että se olis ite tuntenu sut ja ajatellu, että se haluaa olla ihan samanlainen ku isänsä isona. Sä olisit ollu sen roolimalli, mä tiedän sen jo nyt. Koska pienille lapsille isä on aina se ihana. Äiti komentaa ja huutaa, mut iskä on aina yhtä ihana. Isin kainaloon voi aina juosta, oli ongelma mikä tahansa ja iskä saa aina ne haihtumaan pois. Ja varsinkin, jos se on tyttö, niin siitä olis varmasti tullu isin tyttö. Ainakin, jos se on yhtään tullu minuun.

                      Mä rukoilen joka ilta, että sä haluaisit vielä olla meidän elämässä. Mut ainakaan vielä ei kukaan oo vastannu mun rukouksiin.

      Love, Susanna

Oot mulle mielettömän tärkee ja todella rakas, mut nyt mä haluan mun oman elämän takas. Rakastan sua vieläkin ihan kamalasti, mut nyt mun on pakko sanoo heippa <3 <3      

Ja siis en voi uskoa miten viisas oon ollut 18-vuotiaana. Miten hyvin yksi kirje on mun tuntemuksia oikeasti kuvaillut. Mä muistan kun se tuntui maailmanlopulta, ettei enää oltu yhdessä, mutta mä valitsin vauvan. Valitsin vauvan ja itseni ja tuon viimeisen kappaleen ”nyt mä haluan mun oman elämän takas” kuvastaa sitä aivan täysin. Me ei oltu koskaan mitenkään toimiva pari. Mä juoksin perässä, kun toinen käskytti ja mä menetin siinä suhteen lomassa mun ystävät ja itseni.

Oon myös tajunnut kasvettuani aikuiseksi, ettei mun ex-poikaystävä ollut millään tavalla ihana ihminen tai hyvä roolimalli kenellekään. Hän oli narsisti, joka valehteli kaikki asiat niin, että hän näkyi kaikille parhaassa valossa ja oon onnellinen, ettei mun lapsen tarvinnut olla hänen vaikutuksen alaisenaan. Hän oli ihana, kun halusi olla, mutta sitä huonoa käytöstä, valehtelua ja pettämistä oli paljon enemmän. Ja jos mä epäilin häntä jostain tai syytin häntä jostain, hän osasi kääntää asian aina päälaelleen ja asia olikin mun vika eikä hänen. Mä olin tehnyt jotain, joka oli ajanut hänet jonkun toisen sänkyyn tai mä olin sanonut jotain, josta hänelle oli tullut paha mieli ja lopulta mä pyysin anteeksi sitä, että itse itkin.

Oon päättänyt avata näitä mun teini-iän tuntemuksia tänne, kun niitä tulee mieleen, koska 18-vuotias minä olisi kaivannut rohkaisun sanoja ja halunnut tietää miten hyvin mulla nyt menee.

Meni 10 vuotta, että mä oikeasti taas löysin itseni, mutta oon niin onnellinen, etten jäänyt tuohon suhteeseen ja tullut entistä enemmän onnettomaksi. Kun mä lopulta pääsin yli tuosta pojasta, olin onnellinen. Ja mulla oli uusi elämänkatsomus, että en tarvitse miestä ollakseni onnellinen vaan, että mä oon se, josta se onnellisuus lähtee.

Oon niin onnellinen, etten jäänyt huonoon suhteeseen vaan oikeasti tajusin oman arvoni ja lähdin kävelemään. Pysyin tiukkana niiden kaikkien humalaisten viestien ja puheluidenkin jälkeen, joita sain. En mennyt takaisin. En enää ollut se sama pompoteltava ihminen, joka joskus oli antautunut tuolle ihmiselle. En enää halunnut altistaa itseäni, tai lastani, tuollaiselle käytökselle.

Muista, että sä olet arvokas ja tärkeä vaikka joku väittäisikin muuta ❤

TULETHAN SEURAAMAAN MUA, MUN ARKEA JA MUN POHDINTOJA MYÖS INSTAGRAMIN PUOLELLA @SUSANNARIITAKANGAS

LUE MYÖS: 

Miksi hankin lapsen 18-vuotiaana yksin?

Kun hyvin käyttäytyvästä teini-ikäisestä tuleekin teiniäiti

Mun ihana, pieni, rakas esikoinen on jo täysi-ikäinen