Tämä on minun tarinani siitä, kun minulla todettiin synnytyksen jälkeinen masennus.

Tiedättekö sen tunteen, kun on ihan rikki, poikki, särki ja loppu? Kun on ihan väsynyt vauvan itkuun, uhmaikäisen uhmaan, teinin teineilyyn, alati täyttyvään pyykkikoriin ja astianpesukoneen täyttämiseen? Kun tekisi mieli vain nukkua ja herätä kolmen vuoden päästä? 

Minä tiedän. 

Luulin olevani valmistautunut vauvan tuloon ja sen mukanaan tuomaan hormonimyrskyyn, koska esikoisen jälkeen minulla oli lievä synnytyksen jälkeinen masennus. Tämä oli kuitenkin elämäntilanteessa, jossa olin jäänyt raskauden aikana yksin hyvin nuorena. Ajattelin masentuneisuuden olevan silloin monen asian summa.

Tällä kertaa vauva oli yhdessä hankittu, molempien rakastama ja hyvin toivottu. Kohdunulkoisen ja keskenmenon jälkeen raskaus ja vauva tuntuivat ihmeiltä ja koko raskausajan hehkuinkin. Olin valmistautunut huonosti nukkuvaan vauvaan ja yöherätyksiin muistellen esikoisen koliikkia. En kuitenkaan osannut valmistautua siihen, ettei vauva rauhoitu millään edes päivällä vaan suurimman osan ajasta hän vain huutaa eikä hänelle kelpaa kuin äiti. Kävin jopa vessassa välillä vauva rintarepussa.

Tuo kaikki käy kenen vain jaksamiselle. Kuitenkin ihmiselle, jolla on aiempaa masennustaustaa ja taipuvaisuutta maanis-depressiivisyyteen, on tällainen vielä vaikeampaa. Ja niin minä putosin sinne masennuskuoppaan, jonka luulin tällä kertaa välttäväni.

Nukuin aamut pitkään vauvan kanssa ja lopun ajan päivästä vain haahuilin kotona. Vauva vihasi pitkällään oloa vaunuissa (tai ylipäätään pitkällään oloa), joten emme voineet kunnolla ulkoilla ennen rattaisiin siirtymistä. Kaipasin omaa, vanhaa itseäni, joka jaksoi tehdä muutakin kuin maata sohvalla suklaalevyn turvin.

En kuitenkaan tohtinut jättää huutavaa vauvaa isän hoiviin, kun tiesin vauvan rauhoittuvan paremmin minun kanssani. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt ottaa sitä omaa aikaa, koska se olisi ollut tärkeää omalle hyvinvoinnille.

En jaksanut enää myöskään tavata ketään. Laitoin viestiä ystäville, mutta näin heitä harvoin. Vihasin ihmisten yllätysvierailuja, koska koti ja minä olimme kuin pommin jäljiltä.

 

Kävimme yleensä neuvolassa yhdessä Janin kanssa eikä siellä koskaan tullut puheeksi oma hyvinvointi. Kerran menin neuvolaan yksinäni ja se kaikki ahdistuneisuus, jonka olin pitänyt sisälläni, vain tulvi ulos. Ensimmäistä kertaa kuukausiin itkin, koska oli niin paha olla.

Tunsin myös huonoa omaatuntoa siitä, että vaikka minulla oli ihanat lapset ja rakastava puoliso, en osannut olla onnellinen vaan kaikki tuntui hyvin raskaalta ja vaikealta. Olin kyllä onnellinen ja kiitollinen kaikesta mitä minulla oli ja iloitsin pienistäkin asioista, mutta elämä ja arki yleensäkin tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.

Kävin muutaman kerran juttelemassa tutun neuvolatädin kanssa ja sain avattua sanaisen arkkuni myös Janille. Olin turhaan pelännyt kertoa myös niistä pahoista tuntemuksista Janille. Hän auttoi parhaansa mukaan ja piti huolta, että minun oli hyvä olla. Osaksi ehkä halusin säästää häntä pahalta ololtani, koska olin todella masentunut kohdunulkoisen jälkeen ja meni pitkään, etten osannut iloita oikein mistään. En halunnut näyttää hänelle olevani taas huonossa kunnossa.

Kun vauva oli tarpeeksi iso istumaan rattaissa, pääsimme vihdoin ulkoilemaan. Vihdoin minulla oli vauva, joka suostui olemaan rattaissaan. Ulkoilma ja lyhyetkin kävelylenkit auttoivat jaksamaan paremmin.

Vuosi sitten kärsin kamalista selkäkivuista, en nähnyt enää varpaitani ja nukkuminen oli hankalaa. Oli menossa rv 35+5 ja yritin pitää parhaani mukaan jalat ristissä, ettei vauva syntyisi liian aikaisin. Kipeät harjoitussupistukset kiusasivat minua jatkuvasti. Kävin näyttäytymässä sairaalan päivystyksessä kolmesti ennen lapsiveden menoa, koska olin varma, että synnytän.

Olo oli siis kaikin puolin surkea enkä todellakaan loppuvaiheessa tuntenut itseäni enää millään tavalla hehkeäksi. Vatsa oli tiellä ja kaikki oli sen kanssa hankalaa.

Kuitenkin katsellessani raskausajan kuvia näin vuosi myöhemmin, varsinkin niitä ihania masukuvia, iskee minuun haikeus. Kuinka ihanaa olikaan tuntea vauvan liikkeet vatsassa tai kun vatsa oli kauniin pyöreä, koska kasvatin sisälläni pientä ihmettä.

Moni viime vuonna synnyttänyt on jo uudelleen raskaana ja se vain lisää masukateutta. Herään kuitenkin nopeasti todellisuuteen, kuinka raskasta arki kahden pienen lapsen äitinä olisi, kun peiliin katsoessani huomaan silmäpussien roikkuvan polvissa saakka. Yhdessä pienessä, yhdessä uhmaikäisessä ja yhdessä teinissä on tarpeeksi tekemistä tässä perheessä.

Kai tämä on vain panikointia Nipsun lähestyvistä 1-vuotissyntymäpäivistä ja faktasta, ettei meillä enää kohta asu vauva vaan taapero.