Äiti, olet oman elämäsi supersankari!
0”Sä oot mun sankari! Mä sain lapsen 31-vuotiaana yksin ja pelkäsin ihan helvetisti, voin kuvitella miten yksinäiseltä susta on tuntunu. Oot ihan huippu äiti, sen lukee tuolta rivien välistä. Kaikkea hyvää sulle, tää teksti kosketti <3”
Sain kommentin huonona päivänä, jolloin tunsin olevani maailman huonoin äiti. Tällaiset päivät eivät ole kovin harvinaisia, kun on teinin, uhmaikäisen ja taaperon äiti. Otan ehkä äitinä vähän liian helposti itseeni ja ajattelen olevani huono äiti, jos lapset eivät minua tottele tai jos en itse jaksa lasten kanssa koko ajan touhuta. Tämä kommentti tuli siis juuri oikeaan aikaan.
Kuvituksena äiti, silmäpussit ja alle kaksiviikkoinen vauva.
Halusinkin sanoa teille kaikki äidit: Rakkaus riittää. Ei lapset kaipaa kaikkia maailman leluja tai gourmet-ruokaa tai maailman aktiivisinta äitiä. Heille riittää vilpitön rakkaus.
Äidit, antakaa vähän itsellenne (ja toisillenne) armoa!
Jokainen äiti tekee varmasti parhaansa ja ihan jokainen teistä on oman elämänsä supersankari. Kysykääpä tänään lapsiltanne mitkä ovat teidän supervoimianne. Vastaukset saattavat yllättää teidät.
Väsymys on äitiyden suurin tabu
Sini Ariell aiheutti kohun kertomalla julkisesti olevansa aivan loppu vauva-arjen keskellä ja ajattelevansa äitiyden olevan paskaa. Tuttavapiirissäni tästä nousi kohu, koska eihän äiti voi sanoa noin.
Osa ystävistäni kuitenkin nosti esille Tuomas Enbusken IL-kolumnin. Enbuske kehuu Ariellia rohkeudesta sanoa ääneen tabuista suurimman. Sen, että joskus tekisi mieli vain ottaa ja lähteä.
Jos porukka jakaantuu kahtia, niin minä valitsen puolen, jossa saa sanoa ääneen olevansa aivan loppu. Minäkin olen aivan loppu. Niin loppu, että joskus tekisi mieli ottaa ja lähteä.
Varsinkin silloin, kun taapero on herättänyt minut kaksikymmentä kertaa yön aikana ja aamulla tuntuu, että voisin nukkua vuoden putkeen. Sitten taapero herää ja väläyttää hymyn. Silloin päätän kaiken väsymyksen ja pahan olon olevan sen arvoista.
Ei vauva-aika kestä koko elämää eikä se aina tule olemaan yhtä raskasta. Se on vain vaihe, kuten joka paikassa toitotetaan. Esikoisen koliikki vei minut jaksamisen äärirajoille ja monet illat itkin vauvan kanssa, kun en enää jaksanut hyssytellä huutavaa vauvaa aamuneljältä.
Haluan asua maassa, jossa voi sanoa ääneen olevansa aivan loppu ilman paskamyrskyä. Kynnys sen kertomiselle ei pitäisi olla niin korkea. Äitien pitäisi olla toistensa tukena eikä kivittää toista siitä, että uskaltaa kertoa väsymyksestään ja tuntee oman jaksamisensa rajat.