Halusin tänään kehua kehoani ja siksi tässä tulee muutama kaunis ajatus keholleni.

Mun keho on kestänyt paljon.

• Kaksiviikkoisena minulta leikattiin nivustyrä.
• 7-vuotiaana leikattiin nivustyrä toiselta puolelta.
• 14-vuotiaana jouduin leikkaukseen, kun umpisuoleni tulehtui.
• 18-vuotiaana odotin esikoistani ja synnytin hänet päivälleen täysiaikaisena.
• 26-vuotiaana kilpirauhaseni toiminta muuttui niin pahaksi liikatoiminnaksi, että se piti leikata kokonaan pois.
• 28-vuotiaana jouduin hätäverillä leikkaukseen, koska munanjohtimeni repesi. Kohdunulkoinen raskaus huomattiin vasta ambulanssissa ja silloin oli jo kiire.
• 29-vuotiaana sain keskenmenon.
• 30-vuotiaana olin taas raskaana ja synnytin kolme viikkoa ennen laskettua aikaa. Sitä ennen olin monta viikkoa vuodelevossa.
• Näiden lisäksi olen ollut monesti tiputuksessa, hengitellyt lisähappea astmani takia, kärsinyt masennuksesta ja kipuillut fibromyalgiani takia.

Olen laihtunut ja lihonut useita kertoja. Oikeastaan koko aikuiselämäni olen jojoillut painoni kanssa ja se näkyy varsinkin vatsassani.

Tänään kuitenkin haluan sanoa keholleni kiitos ja anteeksi. 

Kehoni on kulkenut mukanani koko elämäni. Se on nähnyt niin hyvät kuin huonot päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet. Ja se on edelleen tässä.

Vatsani ei ehkä ole sileä tai litteä, jalkani ovat täynnä selluliittia ja käsivarsissani on allit, mutta rakastan kehoani, koska se on kestänyt kaiken.

Minä olen edelleen minä vaikka näyttäisin erilaiselta kuin kymmenen vuotta sitten tai vaikka en näyttäisi enää tältä kymmenen vuoden päästä. Olen edelleen se sama ihminen ja tämä sama keho kantaa minua edelleen silloin.

Kehoni on kaunis tällaisena ja vaikka haluankin muokata sitä, ei se tarkoita sitä, ettenkö rakastaisi itseäni tällaisenakin.

Minun kehoni on minun temppelini, kuten sanotaan. Minä olen vihdoin tarpeeksi vanha ja tarpeeksi viisas rakastamaan kehoani ehdoitta.

Kehoni yllättää minut usein sillä kuinka paljon jaksan. Vaikka tuntuu, että olen jo fyysisesti ihan loppu, jaksan silti vielä pitkälle.

Ja ehkä se onkin juuri se ajatus, joka usein estää meitä tekemästä sitä mitä haluaisimme. Se, ettemme usko pystyvämme johonkin, pitää meidät kaukana niistä tavoitteista joita meillä ehkä olisi ilman rajoitteita.

Minä sanon tänään, ja myös huomenna, keholleni rakastavani sitä. Sano sinäkin. Muutama kaunis ajatus keholleni pitää sen käynnissä.

Rakastathan sinäkin kehoasi? 

LUE MYÖS: 

TÄLTÄ MINÄ NÄYTÄN JA SE ON OKEI

MIKSEN OSAA USKOA ITSEENI TARPEEKSI? 

TULETHAN SEURAAMAAN MYÖS INSTAGRAMISSA @SUSANNAKUOHULA

Mulla on ollut todella huono suhde liikuntaan aina. En edes tiedä mistä se on alkanut, koska kyllä mä lapsena liikunnasta tykkäsin. Liikunta vaan ei tykännyt minusta takaisin koskaan.

Minulla on myös rasitusastma, joka oli lapsena tosi paljon huonommassa kunnossa kuin nyt aikuisena. Pihisin ja puhisin ja käytin lääkkeitä säännöllisesti. Varsinkin siitepölyaika oli todella vaikeaa ja muutamia kertoja olinkin ihan sairaalahoidossa hengittelemässä lisähappea.

Muistan, kun ala-asteella oli pakko osallistua hiihtokilpailuihin. Olin joka kerta viimeinen. Vihasin hiihtoa yli kaiken. Sitä ei auttanut myöskään se, että lapsena meillä oli tapana olla pääsiäisen aikaan Lapissa ja siellä piti aina hiihtää kohtalaisen pitkä matka. Vannoin, etten aikuisena enää laita ikinä hiihtosuksia jalkaani.

Ala-asteen liikuntatunnilla taitoin kerran sormeni koripalloa pelatessa, kun otin pallon väärin kiinni. Jouduin lähtemään kesken päivän kotiin, kun sormi turposi ja oli ihan kipeä. Pesäpallossa minut valittiin aina joukkueisiin viimeisenä -tai siis ei valittu, koska ei kumpikaan joukkue halunnut minua. En ollut hyvä lyömään, heittämään tai juoksemaan.

Harrastin pienenä hetken taitoluistelua, mutta lopetin, kun olin liian vanha ryhmään. Luistelusta kyllä tykkäsin ja tykkään vieläkin, mutta en ollut ikinä siinäkään niin hyvä, että olisin halunnut pelata esimerkiksi jääkiekkoa vapaa-ajallani.

Aloitin ala-asteella myös tenniksen harrastamisen. Kerran tunnin jälkeen opettaja haukkui minut huonoksi ja lihavaksi. Olin ehkä noin 12-vuotias enkä todellakaan harrastanut tennistä muuta kuin siksi, että se oli kivaa. No eipä ollut enää tuon jälkeen ja lopetin. Kerroin kyllä äidilleni asiasta ja tenniksen opettaja sai kuulla kunniansa. Pyysi hän anteeksikin sanojaan, mutta ei se mitään auttanut. En halunnut mennä enää lähellekään koko tennishallia.

Teininä en harrastanut pahemmin liikuntaaO. Oli meillä kavereiden kanssa kuntopiiri, mutta suurimman osan ajasta taisin siitä luistaa pois, koska olimme sopineet tekevämme liikkeet yksin kotona. Olin onnellinen, kun lukiossa liikunnan opetus loppui yhteen kurssiin.

Tykkäsin kyllä lasketella. Olen lasketellut niin kauan kuin muistan ja rinteessä tunsin olevani kotonani. Onneksi harrastustani vaalittiin ja pääsinkin usein laskettelemaan. Lautailuakin kokeilin, mutta ekalla kerralla väänsin nilkan ja toisella ranteen. Luovutin. Aikuisena laskettelu tuntui liian kalliilta harrastukselta ja se jäi.

Aikuisena liikunta myös unohtui ja jäi kaiken muun elämän jalkoihin. Kun löysin sen uudelleen vajaa kymmenen vuotta sitten, vedin itseni ihan piippuun laskemalla kaloreita ja tekemällä kyykkyjä jopa suihkussa. En nauttinut liikunnasta vaan ajattelin sen olevan välttämätön paha laihdutuksen onnistumisen kannalta.

Nyt, melkein 35-vuotiaana, yritän opetella liikkumaan ja oikeasti nauttimaan siitä liikunnasta. Liikkumaan vain niin, että se on hauskaa eikä tunnu pakkopullalta. Että oikeasti haluan harrastaa liikuntaa.

Olenkin nyt muutaman kerran kotona jumpannut YouTubesta löytyvien jumppavideoiden avustuksella. Ja huomannut, että en olekaan ihan niin surkea kuin olen aina kuvitellut.

Olen myös tänä talvena harkinnut niiden hiihtosuksien hankkimista. Voisi ollakin ihan mukavaa hiihtää ihan rauhassa tuolla pakkassäässä, kun kukaan ei hengitä niskaan eikä ole kiire minnekään. Eikä varsinkaan tarvitse miettiä, että tuli viimeisenä maaliin.

Laskettelu on mielestäni edelleen aika kallista, mutta kyllä minä silti aion siihen ensi talvena panostaa. Olen tänä talvena katsonut kateellisena kaikkien laskettelukuvia- ja videoita Instagramista ja Facebookista. Suuntaan kyllä rinteeseen ensi talvena aivan varmasti ja ehkä opetan myös pienimmän laskettelukaverikseni. Jani ei osaa lasketella eikä lautailla niin senkin takia se harrastus on unohtunut.

Aion nyt ottaa liikuntaan eri näkökulman kuin aiemmin,  koska voihan se olla kivaakin, eikö vaan?

Millainen suhde sulla on liikuntaan ja onko se vuosien varrella muuttunut?

LUE MYÖS:

ALOITETTIIN KETOVALMENNUS

TULETHAN SEURAAMAAN MYÖS INSTAGRAMISSA @SUSANNAKUOHULA