Muistan edelleen sen päivän, kun sain luvan ekan kerran värjätä hiukset. Väri oli joku kevytsävyte, väriltään tumma ruskea ehkä jollain punaisella vivahteella. Se päivä on jotenkin syöpynyt mieleen, koska se oli silloin esiteininä jotenkin niin iso juttu, että sai vihdoin luvan värjätä omat hiukset. Siihen asti hiusten värjäys oli ollut vain aikuisille tarkoitettu juttu ja ehkä se saikin tuntemaan itsensä vähän vanhemmaksi.

Näin jälkikäteen ajateltuna tuo tumman ruskea kevytsävyte punaisella vivahteella on ollut aika turha. Mun omat hiukset on tummanruskeat -juurikin sillä punaisella vivahteella. Siitä kevytsävytteestä kuitenkin alkoi vuosikymmenien hiusten värjäyskierre. Aika pitkään värjäsin hiuksia vain sen mukaan mihin sain äidiltäni luvan eli jollain ruskean sävyllä, joka ei muuttanut ulkonäköä kovinkaan hirveästi. Korkeintaan paras kaveri huomasi minun värjänneen hiukseni. Kunnes…

Tuli teiniys täysillä päälle ja aloin kapinoida hiuksilla. Minulla oli ollut aina pitkät hiukset (jos ei lasketa sitä pottakampausta 4-vuotiaana, kiitos vaan äiti) ja isäni olikin sitä mieltä, ettei hiuksia saa leikata vaan ne pitää olla pitkät. Minäpä sitten teininä räväytin ja leikkasin hiukset aivan lyhyeksi. Siihen aikaan Victoria Beckhamilla oli lyhyet hiukset ja suurena Spice Girls-fanina hain sieltä vaikutteita. Toinen juttu, jolla kapinoin, oli hiusten vaaleaksi värjääminen. Tiesin sen ärsyttävän isääni ja yksi päivä parhaan ystäväni kanssa värjäsimme hiukseni aivan vetyperoksidiblondiksi. Oli se ilme kyllä näkemisen arvoinen, kun isäni ne hiukset näki. Ukkini ei itse asiassa edes tunnistanut minua uudella tukallani.

Siitä kokeilusta se kierre vasta alkoikin. Aloin värjäämään hiuksia aikalailla kuukauden välein. Blondissahan se oma ruskea juurikasvu näkyi samantien. Pakkohan sitä oli värjätä, jos sen halusi hyvännäköisenä pitää. Hiukset alkoivat myös jossain vaiheessa vaihtaa väriä totaalisesta vähintään puolen vuoden välein. Ne on olleet blondit, mustat, punaiset, ruskeat, pinkit ja kerran jopa vahingossa vihreät. Vuosien värjäyskierre alkoi kuitenkin näkyä hiuksissa. Hiukset olivat huonolaatuiset, katkeilivat, irtoilivat ja eivät enää näyttäneet hyvältä. Kun aloin odottaa Nipsua, päätin olla värjäämättä hiuksia raskaana ollessani tai imettäessäni. En myöskään leikannut hiuksia kummemmin, koska halusin kasvattaa hiukseni pitkiksi. Hiusten edellisestä värjäyksestä on kohta puolitoista vuotta. Olin jo pitkällä kasvatusprojektissani, kun vielä jäljellä oleva värjätty hius alkoi katkeilla ja irtoilla. Synnytyksen jälkeiset hormonit tekivät temppujaan, mutta tuntui, että kaljuunnun ja kävin leikkauttamassa hiukseni. Nyt jäljellä on pelkästään oma väri ja tämähän on oikeastaan aika kiva.

Alla näkyy muutos. Tunnen näyttäväni huomattavasti vanhemmalta tällä äititukalla, mutta onneksi hiukset on uudistuva luonnonvara ja kasvavat nopeasti pituutta.

ENNEN:

JÄLKEEN:

En ole luopunut hiusten värjäyksestä lopullisesti, mutta nyt annan hiuksilleni rakkautta ilman hiusvärejä.

Näin mammalomalla tuo on aika osuva kysymys. Aiemmin seurasin muotia aika tarkasti ja ostinkin aina kaupassa käydessäni uuden muodilehden. Mieluiten ulkomaalaisen, koska Suomeen trendit rantautuvat yleensä vähän jälkijunassa.

Vauvan myötä muoti on aikalailla unohtunut. Tänään uutta Cosmoa lukiessani järkytyinkin, kun huomasin hiihtareiden olevan taas muotia. Siis HIIHTOHOUSUJEN! Niiden samojen hiihtareiden, joita silloin reilu 20 vuotta sitten meillä oli jalassa koulussa ja joita vertailtiin kenellä on kivoimman väriset. Minulla oli punaiset ja se oli onnenpäivä, kun sai mustat. Nuo samaiset mustat tänään siellä Cosmossakin näkyivät. Pitää kai mennä kaivelemaan vanhempien varastot läpi, siellä kai ne minun vanhat hiihtarit vieläkin majailevat.

Vauvan ja raskauden myötä (ja sen stressin, jota tunsin raskautta yrittäessä) jotenkin tuo itseensä panostaminenkin unohtui. Valvottujen öiden ja nautitun suklaamäärän jälkeen peilikuva on jotain aivan toista kuin muutama vuosi sitten. Kiloja on se 15 enemmän, josta varmaan viisi kiloa on pelkkiä silmäpusseja. Ei siinä uudet vaatteet tai kiva meikki kauheasti auta, että tuntisi itsensä hotiksi. Eikä se ainakaan auta, että neljävuotias kysyy päivittäin ”Miksi sulla on niin iso maha?”.

Pitäisi siis varmaan tehdä asialle jotain, saattaa joku sanoa. Väsyneenä ei kauheasti tee mieli lähteä lenkille ja helposti kääntyykin sen suklaan puoleen.Minulla on huono itsetunto, sen tiedostan itsekin. Jotenkin se huono itsetunto vielä lisää sitä suklaan syöntiä, koska kun tunnen itseni rumaksi, syön lohtusuklaata, joka lihottaa minua ja sitten tunnen oloni taas huonoksi, koska olen lihava. Loputon kierre.

Toisaalta olen ajatellut asian niin, että koska minulla on pieni vauva, en jaksa stressata ulkonäöstäni kauheasti vaan mieluummin keskityn olennaiseen eli siihen vauvaan. Peilistä siis tulee jatkossakin katsomaan vähän kulahtanut äiti, kunnes vauvan unirytmi vähän muuttuu.

Painoa aion pudottaa kyllä pikkuhiljaa, koska en tunne itseäni itsekseni näin painavana. Minulla on myös odottamassa varastossa kauhea määrä vanhoja vaatteita, jotka eivät luonnollisesti tällä hetkellä mahdu päälle ja joihin haluaisin vielä mahtua. Ehkäpä keväällä liityn johonkin nettivalmennukseen.

Luulenpa, etten niitä hiihtareita vetäisi jalkaan tämän painoisena enkä myöskään 15 kiloa laihempana.