Syksyisin on kaupan hyllyt pullollaan kotimaisia sekä ulkomaisia omenoita ja jopa Facebook-kirppareilla ihmiset lahjoittavat osan omenasadostaan pois. Meillä on vanhempieni pihalla monta omenapuuta, joista riittää aina omenoita meillekin enemmän kuin tarpeeksi. Olen kuivannut, pakastanut ja soseuttanut omenoita tänäkin syksynä todella paljon. 

Yksi meidän perheen omenaherkku on omenapiirakka vaniljakastikkeen kanssa. Kastikkeen ostan kaupasta valmiina, mutta piirakkapohjan yritän tehdä aina itse. Joskus kyllä suunnistan kaupan pakastealtaalle enkä tunne siitä syyllisyyttä, koska kiireisessä arjessa se nopeuttaa jonkin verran. Ainakin tiskin määrässä, jos ei nyt ajallisesti. 

Ajattelinkin nyt jakaa meidän tämän syksyn lempireseptin omenapiirakasta. Tätä tulee varmasti olemaan tarjolla myös Vivian syntymäpäiväjuhlissa ensi viikolla. Miten meillä voikin olla jo ensi viikolla 2-vuotias taapero? 

Meillä on pakastimessa valmiiksi kuutioiksi leikattua omenaa, joka on sellaisenaan pakastettu ja josta on hurjan helppo tehdä suoraan omenapiirakkaa. Olen siis vain kuutioinut omenat ja laittanut kuutiot pakastepussissa pakastimeen. Parasta, kun talvellakin saadaan omenapiirakkaa mummilan pihan omenoista. 

Näin kauniisti kuvaili ikuista vauvakuumetta avomieheni Jani, kun meidän vauva oli puolivuotias. Tottahan se on, että minulla on koko ajan vauvakuume. Asiaa ei auta ympärillä vauvoja saavat ystävät, heidän pienten vauvojensa sylittely tai Instagram-feedin täyttyminen vauvakuvilla. 

Vauvakuumetta ei poista edes uhmaikäinen 2-vuotias, uhmaikäinen 6-vuotias tai teini-ikäinen 13-vuotias. Tai edes näiden kolmen yhdistelmä. En vain voi sille mitään, että vauvat on ihania ja vielä ihanampia ne ovat kun ne ovat omia. Kun vauvaa saa sylitellä vaikka 24/7 ja nauttia vauvan tuhinasta. 

Se ihminen olisi miljonääri, joka osaisi pullottaa sitä vastasyntyneen huumaavaa tuoksua.

Mikä niissä vauvoissa sitten viehättää? En osaa kyllä sanoa. Olen aina ollut ihan yhtä vauvahöperö. Ainakin vähintään siitä asti, kun sain pikkuveljen ollessani 3-vuotias. Sen jälkeen olen vaan tykännyt vauvoista. 

Ehkä osa viehätystä on se tunne, kun tuntee olevansa tärkeä jollekin. Kun on joku, jota voi hoivata ja jolta saa pyyteetöntä rakkautta. Se, kun saat pienen vauvan rauhoittumaan vain läsnäolollasi. 

Minulla on varmaan joku ylitsepursuava hoivavietti, joka ilmenee ikuisena vauvakuumeena. Olenkin haaveillut joskus sijaisvanhemmuudesta adoptiota odottaville vastasyntyneille, jotka tarvitsevat sijaiskodin kahdeksaksi viikoksi. Vaikka vauvasta olisi varmasti vaikea kahdeksan viikon jälkeen luopua, rakastaisin antaa vauvoille sen ensimmäisen turvallisen ja rakastavan kodin, kun he odottavat omaa perhettään. 

Ehkä joku päivä saamme vielä omankin vauvan. Tai neljä.