Teiniäiti
2Niin hullulta kuin se tuntuukin, tähän aikaan yksitoista vuotta sitten olin vastasyntyneen vauvan teiniäiti. Kyllä, teiniäiti.
Itse en ajatellut olevani enää teini, koska olin jo 18-vuotias ja olin hoitanut naapurin Heidi-vauvaa siitä asti, kun olin 12-vuotias ja Heidi oli vain kolmen kuukauden ikäinen. Tänä vuonna se naapurin pieni vauva täyttää jo 18 vuotta ja on edelleen yksi minun parhaista ystävistäni. Heidi sanookin aina, että hänestä tuntui pienenä kuin olisi ollut kaksi äitiä -oma äiti ja varaäiti.
Muu maailma kyllä muisti muistuttaa minua siitä kuinka epäonnistunut olin elämässäni, koska olin tullut raskaaksi niin nuorena. Minähän olin ottanut ensimmäisen askeleen kohti vastuullista aikuisuutta, kun jätin valehtelevan ja pettävän poikaystäväni raskaaksi tultuani. Oli muuten elämäni paras päätös! Olin siis yksin pelottavassa maailmassa pienen vauvan kanssa.
Yritin olla parhaani mukaan urhea, mutta jo sairaalassa henkilökunta kohteli minua aivan toisin kuin muita äitejä. Muilta äideiltä otettiin vauvat hetkeksi hoitoon, jotta nämä saisivat kaipaamaansa lepoa ja kun itse pyysin hoitajia katsomaan vauvaa hetken, minun käskettiin opettelemaan olemaan vauvan kanssa kahden koska miten muuten pärjäisin kotona?
 |
| Ristiäiset 2005 |
 |
| Kameran päiväys hieman pielessä (kuva 2005) |
Hyvin me pärjäsimme. Suuri kiitos siitä kuuluu kannustaville vanhemmilleni. Pääsimme yli orastavasta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, koliikista ja kaikista muistakin koettelemuksista. Vauva oli onnellinen vaikka olin nuori ja yksin. Vauvasta kasvoi iloinen taapero. Hänellä oli äiti, joka jaksoi leikkiä hänen kanssaan ja lähteä keräämään metsästä kiviä, koska kivet siellä olivat vaan yksinkertaisesti paljon hienompia kuin muut kivet.
 |
| Hymytyttö 2006 |
 |
| Ylioppilas 2006 |
Taaperosta kasvoi pieni tyttö, joka opetteli itsekseen lukemaan 5-vuotiaana ja rakasti piirtämistä yli kaiken. Tämä pieni tyttö oli myös hyvin kohtelias ja tarjosikin karkkipussistaan ensin muille.
 |
| kesä 2012 |
 |
| Versailles 2012 |
Olen itse nyt 29-vuotias ja minulla on 11-vuotias tytär. Olen ollut täyspäiväisesti työelämässä 9 vuotta, käynyt lukion loppuun, opiskellut merkonomiksi ja pukeutumisneuvojaksi työn ohella ja tällä hetkellä opiskelen kokopäiväisesti ammattikorkeakoulussa. Mielestäni olen pärjännyt aika hyvin teiniäidiksi.
Onko muilla kokemuksia teiniäitiydestä ja muiden siihen suhtautumisesta?
Olenko minä hyvä äiti?
Kysymys, joka jokaisen äidin mieleen joskus tulee. Miksemme me äidit arvosta itseämme tarpeeksi?
Itse olen kamppaillut tämän riittämättömyyden tunteen kanssa viimeiset 12 kuukautta. Minut tuntevat ovat varmasti muutoksen huomanneetkin. En ole ollut oma itseni, enkä vieläkään ole.
En tunne tällä hetkellä itseäni hyväksi äidiksi, koska en osannut tehdä vauvaa vaan tuhosin pienen elämänalun kohdun ulkoisella raskaudella. Kyllähän minä sisimmässäni tiedän, etten olisi voinut itse asiaan vaikuttaa eikä se ollut minun syyni, mutta siltä se minusta tuntuu. Varsinkin nyt, kun olemme yrittäneet 11 kuukautta saada uutta vauvaa alulle eikä se millään tunnu onnistuvan. Tulee mieleen olenko minä niin huono äiti, ettei minun kuulukaan saada enempää lapsia? Toisaalta haluan ajatella positiivisesti ja ajatella, että meillekin on oma vauva jossain tulevaisuudessa tulossa, oli se sitten biologinen tai adoptoitu vauva.
Meillä on jo kaksi lasta, kaksi ihanaa pientä apinaa, jotka oppivat joka päivä jotain uutta. Rakastan molempia täysillä ja sanonkin sen heille joka ilta nukkumaan mennessä. Teemme yhdessä kivoja juttuja, kuten askartelemme tai käymme shoppailemassa (joka on muuten molempien tyttöjen lempipuuhaa).
Vaikka tiuskin tai huudan, ei se tarkoita, että rakastaisin heitä yhtään sen vähempää. Hyvätkin äidit huutavat välillä. Minä ehkä tiuskin ja huudan enemmän tällä hetkellä kuin aiemmin ja pyydän anteeksi kaikilta, jotka ovat päässeet sitä todistamaan. Yritän kuitenkin joka päivä huutaa tai tiuskia hieman vähemmän.
Kestää varmasti vielä kauan, että toivun kohdunulkoisesta raskaudesta sekä keskenmenosta ja niiden tuomista tunteista. Uusi vauva ehkä korjaisi rikkinäistä sydäntä hieman, mutta tulisiko minusta sitten ylisuojelevainen äiti? Tai uskaltaisinko nauttia raskaudesta, kun tiedän mikä kaikki voi mennä pieleen?