Tämä on minulle todella vaikea aihe kirjoittaa. Niin vaikea, että melkein jätin aiheesta kirjoittamatta. 

Olen aina ollut ihan supersosiaalinen. Asuimme ennen kouluun menoani rivitalossa ja pihalla leikkiessäni kysyin jokaiselta ohi kulkevalta minne he olivat menossa, mistä tulossa, kenen kanssa ja miksi. Näin jälkikäteen ajateltuna olen ollut varmaan monen aikuisen mielestä aika rasittava lapsi.

Muutimme uudelle asuinalueelle juuri ennen kuin menin kouluun. Kouluun mennessä en siis tuntenut luokaltani ketään. Kaikilla muilla oli ne tutut päiväkoti- ja eskarikaverit, mutta minä olin yksin. Kunnes ensimmäisellä välitunnilla sain ensimmäisen ystäväni. Tai saattoi siinä mennä hetki kauemmin, mutta viikon kuluttua olin ystävä jo koko luokan tyttöjen kanssa. 

Viidennelle luokalle menin taas uuteen kouluun, koska vanha koulumme lakkautettiin. Koko luokkamme ripoteltiin eri luokille ja taas sain uusia ystäviä hyvin nopeasti. Yksi näistä ystävistä on myös Melissan kummi ja minä olen hänen tyttärensä kummi. Niin ne jotkut ystävyyssuhteet vain kestävät <3

Myös yläasteelta ja lukiosta löysin nopeasti kavereita. Vielä lukiossa sosiaalinen kalenterini oli hyvin täynnä vaikka minulla oli poikaystäväkin viemässä aikaani. 

Teininä raskaaksi tuleminen ja lapsen pitäminen ei kuitenkaan tee ihmeitä isolle kaveripiirille. Tai no, kyllä se ihmeen nopeasti pieneni. Minulle jäi laajasta kaveripiiristä jäljelle alle kourallinen ihmisiä, joille soittaa. Vuosien kuluessa ne ihmiset hupenivat yhteen. Siihen samaiseen, jonka löysin viidenneltä luokalta <3

Olen ystävystynyt myös aikuisiällä sekä työn että blogini kautta. Minulla on myös ne kaksi ihanaa ystävää, joiden kasvua ensin lapsesta teiniksi ja sitten teinistä aikuiseksi seurasin.

Onhan minulla parisuhde, jossa olen parhaan ystäväni kanssa, mutta ei sitä voi verrata tavalliseen ystävyyssuhteeseen. Kaipaisin myös elämääni äitikaveria, jolle voisin tarvittaessa jakaa huoliani.  Sen jonkun joka ymmärtäisi kaiken lapsiin liittyvän. 

Voin syyttää tilanteesta vain ja ainoastaan itseäni. Olen todella huono lähtemään minnekään. En ole kertaakaan käynyt lasten kanssa perhekerhoissa ja nykyään uusien ihmisten tapaaminen ahdistaakin minua. Pakko myöntää, että tuttujenkin tapaaminen ahistaa, koska häpeän sitä miltä näytän. Muut äidit ovat jo elämänsä kunnossa ja minä olen vain kerännyt lisää painoa raskauden jälkeen.

Yksi tätä häpeää vahvistava kokemus sattui viime viikolla, kun näin vanhaa tuttuani, moikkasin häntä ja hän katsoi minua pitkään ennen kuin tajusi kuka olen. Hän myös sanoi ääneen, ettei meinannut tunnistaa minua vaikka olemme hyvin aktiivisesti vuorovaikutuksessa sosiaalisessa mediassa. 

Kysymyspostauksessa pyysin teitä kyselemään kaikkea mikä kiinnostaa ja sain useamman kysymyksen Beaan liittyen. Ajattelin koota nämä kysymykset yhteen postaukseen.

Kyllä, olen Bean äitipuoli. Bealla on myös oma äiti enkä edes yritä häntä korvata vaikka olenkin arjessa päivittäin äitihahmona mukana. Bea saa kutsua minua kuten haluaa. Joskus pienempänä hän sanoi minua muutaman kerran äitiksi ja makusteli miltä se kuulostaa, mutta päätti itse, ettei sitä nimeä käytä. Hän kutsuu minua Sussuksi ja kertoo usein ihmisille, että olen hänen äitipuolensa. 

Bea näkee äitiään noin kerran kuukaudessa ja sukulaisiaan siltä puolelta siinä samalla. Näin on ollut jo useamman vuoden, joten tämä järjestely tuntuu Beasta luontevalta. Yhden päiväkotikaverin isä asuu myös eri kaupungissa, joten Beasta ei ehkä ole niin outoa, ettei hänen äitinsä asu lähellä. 

Pakko myöntää, ettei uusperhe-elämä ole aina ollut kovinkaan auvoista. Meitä oli kaksi perhettä, joissa molemmissa oli lapsi, joilla oli eri säännöt. Helppoa niiden yhteen sovittaminen ei ollut, mutta onneksi meidän molempien lapset sopeutuivat nopeasti. 

Melissa oli pienenä hyvin rauhallinen lapsi ja tähän tottuneena minulle oli aika shokki, kun Bea ei ollutkaan ihan niin rauhallinen tapaus. Bea on myös huomattavasti tulisempi kuin Melissa ja kahtena tulisieluna olemmekin ottaneet hyvin useasti yhteen. Varsinkin uhmakaudet ovat olleet vaikeita. 

Aluksi (ja ajoittain vieläkin) Bea oli todella mustasukkainen isästään. Hän työnsi itsensä väliimme, jos pussasimme tai halasimme ja muistutti minua aina hänen omasta isästään. Bea asui isänsä kanssa vajaan vuoden kahdestaan ennen minun ja Melissan kuvioihin tuloa, joten ehkä Bea tunsi meidän olevan uhka. Nykyään hän kuitenkin tietää meidän olevan perhe. Pusuista ja haleista hän on kuitenkin edelleen hyvin mustasukkainen. 

Yritän kohdella kaikkia lapsia samalla tavalla ja ajattelenkin Bean omanani vaikkei hän sitä biologisesti ole. Asumme yhdessä ja hoidan hänen kanssaan neuvolakäynnit, päiväkodin vasu-keskustelut ja ilmoitinpa hänet esikouluunkin. Leikimme yhdessä usein myös kampaajaa ja Bea rakastaakin näitä yhteisiä hetkiä. 

Huomaan ärtyväni Bealle helpommin kuin Melissalle tai Vivialle. Olen ehkä liian kärsimätön, kun Bea kaipaa virikkeitä huomattavasti enemmän kuin Melissa kaipasi eikä hän tee asioita heti kun pyydetään vaan saattaa tehdä ensin kolme muuta asiaa ja unohtaa jo siihen mennessä mitä pyysin tekemään. 

Bea ei ehkä ole biologisesti minun, mutta hän on minun lapseni ihan kuin Melissa ja Viviakin. 

Postauksen kuvat on otettu viime viikon Lapsimessuilta, joilla olimme lasten kanssa.