En todellakaan ole täydellinen äiti. Paras äiti omille lapsilleni, mutta tunnen, että minulla on parantamisen varaa äitiydessäni.

Avataanpas lupausta vähän. Lupaan olla lasteni kanssa enemmän läsnä. Lupaan siis laittaa puhelimen pöydälle pois näkyvistä ja tehdä lasteni kanssa enemmän kaikkea. Mennä ulos leikkimään tai pyöräilemään, leikkiä legoilla, lukea kirjoja, askarrella ja vastata kaiken maailman kysymyksiin, joita lasten suusta kuuluu. Kuten eilen, kun B kysyi ”miten jäätelöä tehdään?”. Minulla oli jotain kesken, joten käskin kysyä isiltä. Lupaan siis vastata useammin heti enkä kohta.

Lupaan niuhottaa vähemmän ja hullutella enemmän. Meillä nyt ollaan vähän höpsöjä muutenkin, mutta olen väsyneenä aika niuhottaja. Ja vauva-arjen keskellä väsymystä on koko ajan. Lupaan siis olla enemmän se kiva äiti enkä se tylsä, joka kieltää kaiken.

Niin ja bonuslupauksena lupaan opetella pitämään kodin siistimpänä. Meillä on sekasorto. Aina. Ei siis mitenkään sotkuista, vaan sekaista. Tavaraa on liikaa eikä kaikella ole omaa paikkaa. Konmaritus olisi varmaan aika kova juttu. Taidanpa aloittaa tuon läsnä olemisen viemällä lapset kirjastoon.

Minulla on monta nimeä. Kutsumanimiä ovat Susanna, Sussu, joskus Suzy, mutta tärkein kaikista nimistäni on ÄITI. Kannan nimeä ylpeydellä.

Minulla on kolme lasta. Kaksi lasta, joita olen kantanut sisälläni kuukausia, joiden potkut olen tuntenut vatsassani, jotka olen synnyttänyt ja joiden kanssa olen päässyt aloittamaan kiintymyssuhteen jo ennen heidän syntymäänsä. Olen ollut näkemässä heidän ensimmäiset hymynsä, lohduttanut heitä koliikki-itkuissa, nukkunut vieressä koska oma sänky on ollut vauvalle liian pelottava paikka nukkua ja laulanut unilauluja.

Esikoinen on jo teini-iässä, mutta kiipeää silti välillä kainaloon halimaan. Se saa minut tuntemaan, että olen tehnyt jotain oikein. Elimme Lissun elämän ensimmäiset yhdeksän vuotta kahdestaan ja meillä onkin varmasti aivan erilainen side kuin minulla koskaan tulee olemaan muiden lasteni kanssa. Lissu sai täyden huomioni, jota muut lapset eivät tule kokemaan. Onneksi minusta riittää kaikille lapsille.

Nipsu on täysin äidin pauloissa. Tällä hetkellä eroahdistus on niin paha, etten välillä pääse edes toiseen huoneeseen ilman vauvan itkua. Olenkin siis hyvin kiinni vauvassa. Toisaaltahan se on ihanaa tietää olevansa niin tärkeä, mutta on se kyllä myös rankkaa. Vauva-aika on kuitenkin niin lyhyt, että täytyy nauttia tästä vaiheesta, koska muutaman vuoden kuluttua isi saattaakin olla se ihanin.

Minulla on myös yksi lapsi, johon olen tutustunut vasta hänen jo ollessaan taapero, mutta joka meidän ensimmäisellä tapaamiskerrallamme hyppäsi suoraan syliini ja rutisti niin kovaa kuin pienillä kätösillään pystyi. Siitä alkoi meidän kiintymyssuhteemme, johon on kuulunut monta taistelua, muutama ”sinä et ole minun äitini”-huuto ja paljon yhteisiä hetkiä. Tuohon aikaan on kuulunut myös useampana vuonna äitienpäiväkortti ja nyt uusimpana keskimmäisen suusta kuulunut ”äiti” -nimi, joka saa sydämeni pakahtumaan onnesta. En ole hänen biologinen äitinsä enkä yritä oikean äidin paikkaa viedä, mutta olen se arjessa äitinä näkyvä aikuinen, joka tuntee olevansa tälle lapselle äiti aivan yhtä paljon kuin synnyttämilleen.

Äitiysneuvolan kortissa minulla luki ”raskauksia 4, synnytyksiä 2”. Tunnen olevani äiti myös niille kahdelle syntymättömälle lapselle, joita en koskaan saanut syliini. Jotka eivät teknisesti ehkä koskaan olleet edes lapsia, vain alkioita. Kuitenkin surin heitä lapsinani. Toisen matka päättyi jo ennen kohtuun pääsyä, alkio jäi jumiin munanjohtimeen. Toinen raskaus meni kesken vain viikko plussauksesta. Ne olivat kovia paikkoja äidille, joka halusi vauvaa kovasti. Tuhat halausta jokaiselle, joka on kokenut olevansa valmis äidiksi, mutta ei ole sitä vauvaa kuitenkaan saanut. Te ette ole tehneet mitään väärää vaikka se ehkä siltä tuntuukin. Minä ainakin tunsin itseni ja kehoni epäonnistuneeksi pitkän aikaa vaikka tiesin, etten olisi voinut kumpaakaan raskautta auttaa menemään loppuun asti.

Olen ollut myös varaäiti kahdelle rakkaalle, jo isoksi kasvaneelle teinille. Heillä oli luonani aina paikka, jos kotona olo ärsytti. Opetin heidät tekemään ruokaa, pesemään pyykkiä ja katsomaan nyyhkyleffoja. Joskus ajelimme koko yön vailla mitään päämäärää. Meillä oli ikäeroa kaksitoista vuotta, mutta olimme erottamattomia. Viimeksi tänään toinen kysyi minulta apua pyykkikoneen kanssa. He tietävät, että meille voi aina tulla, jos ruoka on loppu tai tarvitsee nukkumapaikan. Luulen, että meidän muuttaessamme uuteen asuntoon viime kesänä, ne olivat nämä minun teinit, joille siitä iski isoin kriisi. Koti oli myös heidän kotinsa monen vuoden ajan. Siellä oli kaikki muistot luotu. Nämä kaksi teiniä ovat myös kaasoni tulevaisuudessa, kun menemme J:n kanssa naimisiin.