Bea, joka on 7-vuotias, näkee omaa, kauempana asuvaa äitiään vaihtelevasti. Yleensä hän käy äidillään kerran kuussa viikonlopun, mutta vierailuja on joskus enemmän, joskus vähemmän. Koska hän tapaa äitiään niin harvoin ja on vielä aika nuori, on meidän nyt viisivuotias äitipuoli/tytärpuolisuhteemme ollut täynnä ylämäkiä ja alamäkiä.

Alkuun en ottanut asiasta minkäänlaisia paineita, koska Bea kävi äidillään vielä aika usein. Vivian synnyttyä huomasin kuitenkin minun ja Bean välisessä suhteessa ja vuorovaikutuksessa jonkin muuttuneen. Bea oli todella mustasukkainen siitä, että hänen piti jakaa huomioni myös vauvan kanssa, kun aiemmin huomiosta oli kilpaillut vain 7 vuotta vanhempi Melissa. Hän ei enää ollutkaan se perheen vauva vaan ajatteli jonkun vieneen hänen paikkansa.

Koska tuhmuuksilla saa varmasti huomiota, alkoi hän tehdä niitä entistä enemmän varsinkin minun seurassani. Ja asiahan ei ollut niin, etteikö hän olisi saanut sitä huomiota vaikka meillä oli vauvakin. Bea janosi huomiota niin paljon, että mikään ei tuntunut riittävän ja jutttelimmekin tästä myös neuvolan terveydenhoitajan kanssa. Koska minä olen se arjessa oleva äitihahmo, olin minä se, johon nämä kaikki purkaantumiset aina kohdistuivat.

Tämä johti siihen, että aloin jossain vaiheessa olla aika varpaillani Bean kanssa. En enää uskaltanut antaa esimerkiksi kritiikkiä lapsen käytöksestä Janille, koska tunsin, että se otetaan vastaan väärin ja, että kaikki ongelmat ovat minun suhtautumisessani lapseen eikä ollenkaan lapsen käytöksessä vaikka asia ei ihan näinkään mennyt.

Äitiys on joskus rankkaa kaikilla äideillä. Kävimme Bean kanssa kesällä kouluuntulotarkastuksessa keskenämme ja siellä terveydenhoitajana toimi nainen, jolla oli itselläänkin uusperhe. Hän oli ensimmäinen, joka oikeasti otti tosissaan minun uupumukseni ja huomasi pahan oloni. Hän oli sitä mieltä, että olisi hyvä, jos saisin ulkopuolista apua jutteluun ja tilanteen avaamiseen.

Ja näinhän sen pitäisikin mennä. Jos olet esimerkiksi sijaisvanhempana tai adoptoit, saat automaattisesti sen kontaktin johonkin tahoon, jossa käyt avaamassa tuntemuksiasi. Miten uusperheen äitipuolen rooli tästä oikeastaan eroaa?

Olen pitkään potenut todella huonoa omatuntoa siitä, että minulla on välillä hyvin ristiriitaisia tunteita Beaa kohtaan. Koska hän ei ole biologisesti minun emmekä ole olleet minkäänlaisessa vuorovaikutuksessa ensimmäisiä kahta ja puolta vuotta hänen elämästään, puuttuu meiltä sieltä se tärkeä tunneside, joka lapsen ja vanhemman välille muodostuu ensimmäisinä yhteisinä hetkinä ja oikeastaan jo raskausaikana. Tämä on saanut minut myös miettimään olisinko aivan kamala adoptioäiti. Nuorempana haaveilin usein adoptiolapsesta ja sen tuomasta äitiydestä, mutta olen nyt miettinyt, että osaisinkohan sittenkään olla niin hyvä äiti kuin aiemmin kuvittelin.

Toisaalta taas, adoptiossa ja sijaisvanhemmuudessa on kuitenkin ensin se ajatus lapsesta, sen jälkeen odotusaika ja sitten vasta se konkreettinen äiti-lapsisuhde. Meillä asia kuitenkin meni niin, että tapasin Janin ja heti seuraavana päivänä elämääni tupsahti myös 2,5-vuotias Bea. Eli sitä aikaa odotukseen ja omaan pohdintaan sekä itsetutkiskeluun ei ollut oikeastaan ollenkaan. Näin on luultavasti monessa muussakin uusperheessä.

Pääsin sitten muutaman kuukauden jonottelun jälkeen juttelemaan psykiatrisen hoitajan luokse ajatuksistani. Olen siellä käynyt nyt noin nelisen kertaa ja juttelemme ihan normaaleista asioista kuten perheestä, omasta jaksamisesta ja koulunkäynnistä. Hieman harmittaa, ettei minulla tuollaista kontaktia ole ollut jo aiemmin. En osannut tunnistaa niitä omia tuntemuksiani, joita minulla oli ja edelleen on.

Olen ehkä liikaa ajatellut, että minun pitäisi olla se täydellinen äiti ja äitipuoli, joka tekee lasten kanssa koko ajan jotain ja jonka lapset ajattelee hänen olevan paras äiti ikinä. Olen ottanut siitä itselleni niin ison haasteen ja paineet, että se on vienyt kaiken jaksamiseni. Yritänkin nyt siis opetella olemaan hyvä äiti juuri tällaisena kuin olen, koska lasten mielestä olen edelleen se paras.

Uskallan myös nykyään sanoittaa tunteeni lapsille aikaisempaa paremmin. Osaan kertoa heille miksi minua harmittaa jokin mitä he tekevät ja lapset tuntuvat sen ihan hyvin ymmärtävän. Tietysti se unohtuu samalla sekunnilla, mutta ehkä he vielä joskus ottavat opikseen.

Postauksen kuvista iso kiitos luottokuvaajalleni Katjalle.

Minulla ja Bealla on hyvä vuorovaikutus ja ajattelen meidän välisen suhteen olevan hyvä. Hän on lapseni enkä häntä pois vaihtaisi mistään hinnasta. En ehkä kantanut häntä sisälläni tai ollut mukana vauva-aikana, mutta olen ollut täällä jo viisi vuotta enkä ole menossa minnekään. Olen hänen äitipuolensa loppuikäni. Tämä on meidän perhe ja jokainen yksilö on osa sitä.

Olen kuitenkin nyt päättänyt, etten voi jatkaa enää äitinä täydellisyyttä tavoitellen vaan minun on myös otettava välillä sitä kuuluisaa omaa aikaa, joka minulle kuuluu, etten uuvuta itseäni uudelleen.

Onko sinulla uusperhe?