Miksi syövästä parantunutta ei saisi harmittaa tai surettaa mikään? 

Eli koska minulla on ollut syöpä ja olen siitä parantunut, saako minua enää surettaa tai harmittaa tietyt asiat? 

Sain nimittäin aiemmin keväällä kommentin, joka pysäytti.

On sulla realiteetit kohdallaan. Olisit kiitollinen terveydestäsi.

Mun mielestä se, että mua jotkut asiat harmittaa tai surettaa syöpään liittyen, ei millään tavalla tarkoita ettenkö mä olisi kiitollinen terveydestäni. Mulla oli kohdunkaulan syöpä, joka havaittiin hyvin varhaisessa vaiheessa ja jonka takia mun kohtu poistettiin. Tästä johtuen mä en voi enää saada lisää lapsia, jota tässä aiemmassa postauksessa harmittelin. 

Ei me välttämättä olisi edes yritetty hankkia lapsia lisää, mutta se realiteetti, ettei se enää edes ole fyysisesti mahdollista vaikka mulla on kuitenkin vielä niitä niin sanottuja hedelmällisiä vuosia monta jäljellä, iski kovaa vasten kasvoja. Se oli mulle oikeasti iso juttu. 

Aluksi oli vaikeaa nähdä somessa kaikkien raskausuutisia ja vauvakuvia. Siis niin vaikeaa, että pidin jopa jonkilaista sometaukoa tän asian takia. Se ei silti tarkoita sitä, ettenkö mä olisi onnellinen muiden puolesta tai iloitsisi muiden kanssa asioista. 

Mutta mun mielestä mulla, ja ihan jokaisella, on oikeus tuntea just niitä tunteita, joita pintaan nousee, kun siitä ei aiheudu haittaa muille. 

Mun veli ja hänen avovaimonsa sai vauvan just kun mulla oli tullut tää diagnoosi ja mun äiti oli vähän huolissaan, että vaikuttaisiko tää muhun jotenkin negatiivisesti. Siis, että olisinko surullinen asiasta enemmän vauvaa nähdessäni. En mä kuitenkaan koe sitä niin. Oon superonnellinen heidän puolesta ja hoidan vauvaa mielelläni, mutta ei se mua tee surulliseksi. 

Kyllä mua harmittaa ja surettaa olla kohduton. Mä en millään lailla ajattele olevani vähemmän nainen tän takia. Tämä ei ole vaikuttanut mun seksuaalisuuteen tai mun itsetuntoon. Mä tunnen olevani ihan samanlainen kuin ennenkin. Mulla vaan ei enää ole kuukautisia, ei tarvitse miettiä hormonaalista ehkäisyä enkä mä voi tulla raskaaksi. 

Oon kuitenkin oppinut elämään tämän asian kanssa viimeisen puolen vuoden aikana. Ei mua itketä enää ne vauvakuvat tai raskausuutiset. Mä olen loppuelämäni se syövästä parantunut ja uusiutumista jännittävä ihminen, mutta en mä aio harmitella asiaa. Koska mun mielestä syövästä parantunutta ei pitäisi kohdella yhtään sitä ihmeellisemmin kuin ketään muutakaan. Ei se meitä millään lailla muuta ihmisenä niin, että meidän seurassa pitäisi esimerkiksi puhua varovaisemmin joistain asioista. 

Tietysti uusien tuttavuuksien kohdalla tää on vähän hankala aihe, koska eihän he tiedä, että mä oon käynyt kohdunpoistoleikkauksessa ja esimerkiksi keväällä aika pian leikkauksen jälkeen tuli sellainen kohtaaminen. Kohtasin reilusti yli nelikymppisen naishenkilön, joka oli saanut lapsen kypsemmällä iällä ja hän jotenkin totesi, että hyvinhän mullakin on vielä aikaa. En siinä sitten viittinyt alkaa häntä korjaamaan, koska mistäs hän olisi voinut tietää, ettei mun kohdalla tää ole mahdollsta. Kuitenkin se hieman kirpaisi. 

Nyt luulen, että tässä kohtaa syöpämatkaa olisin jo reagoinut eri tavalla henkisesti. 

Tästä postauksesta tuli ehkä nyt vähän sekava, onnittelut jos pääsit loppuun asti. 

Saako sun mielestä syövästä parantunutta harmittaa tai surettaa mikään?

LUE MYÖS: 

Parannuin syövästä fyysisesti, mutta henkiset arvet ovat syvällä

Nyt olen kohduton – kuinka kohdunpoisto onnistui?

Mulla on kohdunkaulan syöpä

TULETHAN SEURAAMAAN MYÖS INSTAGRAMISSA @SUSANNAKUOHULA

Yllätyyyyyyyyyysss! Me oltiinkin meidän hääpäivänä oltu oikeasti naimisissa jo vuosi eli meidän hääjuhla oli meidän ekana hääpäivänä

Ja miksikö tällainen ratkaisu? Jani ei kuulu kirkkoon, joten meidän olisi joka tapauksessa pitänyt mennä maistraattiin. Mä kun halusin ne kirkkohäät tai siis sen siunauksen avioliitolle. En kuitenkaan halunnut meille kahta erillistä hääpäivää muistettavaksi (eli maistraatti- ja hääjuhlapäivää), joten ehdotin Janille, että entäs jos mennään naimisiin salaa jo edellisvuonna. 

Kuva: Bella Photo

Ja salaisuutena se pysyikin ihan kirkkoon saakka. Salavihkimisestä tiesi vain kaasot, bestman ja meidän valokuvaaja, joka oli mukana maistraatissa. Onneksi muuten otettiin valokuvaaja maistraattiin ja potretteihin sen jälkeen, koska budjettisyistä me peruttiin valokuvaaja hääjuhlasta kokonaan. 

Hääpostauksia on silti tulossa paljon, kuvat vaan ei ole ammattivalokuvaajan ottamia. 

Maistraattipäivänä me käytiin maistraatissa puolenpäivän aikaan ja mentiin sen jälkeen kaasojen ja bestmanin kanssa kuvattavaksi miljööseen. Silloin ilma oli superkaunis ja lämmin, toisin kuin meidän hääjuhlan aikaan. Mutta siitä lisää myöhemmin. 

Käytiin kuvauksen jälkeen kaasojen ja bestmanin kanssa vielä syömässä lounasta Saanassa, joka on ravintola ja kylpylä Kuopiossa. 

Maistraattivihkiminen itsessään oli aika nopea toimitus. Varsinkin, kun me oltiin vielä siellä pandemian jyllätessä. 

Ovi avattiin tasan siihen aikaan, kun meidän aika oli varattu. Kävelimme sisään, kaikilta tarkastettiin henkkarit ja hyvin hermostunut nuorehko nainen luki vihkikaavan kansiosta. Tilaisuus oli ohi varmasti alle viidessä minuutissa. 

Etukäteen aikaa varatessa oli pitänyt ilmoittaa todistajien määrä ja nimet. Jos ei omia todistajia olisi ollut, olisi ne saanut maistraatista. 

Kuva: Bella Photo

Mietittiin (tai ainakin minä pohdin ja jännitin) pitkään mitä vieraat olisivat mieltä siitä, että oltiinkin jo naimisissa. Oltiihan me nähty heitä kuitenkin koko ajan ja juteltu monia kertoja eikä paljastettu asiaa kenellekään. Ei edes meidän lapsille. 

Kun pappi sitten kertoi asian siunauksen aluksi, oli paikalla paljon yllättyneitä kasvoja. Ei asiaa ollut tainnut kukaan arvata. Onneksi kukaan ei suuttunut, ei edes ne meidän omat lapset. Eniten ehkä pelkäsin meidän teinin reaktiota, kun olin asian häneltäkin pimittänyt. 

Mä oon oikeastaan onnellinen, että te olitte jo naimisissa, kun sulla oli keväällä niitä koettelemuksia.

Näin mun äiti sanoi mulle hääjuhlassa viitaten mun keväiseen syöpäepisodiin. Ja niinhän se on, että ehkä mäkin osasin pysyä jollain tavalla itse rauhallisempana ja tyynempänä koko sen syöpäkoettelemuksen ajan, kun tiesin Janin olevan siinä, tuli mitä tuli. 

Ja kyllähän Jani siinä olisi pysynyt ilman sitä vihkitodistustakin, mutta mulle se oli kuitenkin sellainen asia, joka varmisti sen meidän välisen sitoumuksen myös mun epäileväisessä päässäni. Oon elänyt nuorempana hyvin toksisessa ja luottamuksettomassa parisuhteessa, joten ne arvet on syvällä. Ja se, että Jani halusi mun kanssa naimisiin ja oikeasti meni, oli mulle hyvin eheyttävä kokemus.

Mä tiedän, että me selvitään yhdessä mistä vaan. Ollaanhan me selvitty kohdunulkoisesta raskaudesta, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja kohdunkaulan syövästäkin viimeisen kahdeksan vuoden aikana. 

Kuva: Bella Photo

Kirjoittelen tänne häävalmisteluista, häistä ja häämatkasta vielä useamman postauksen seuraavien viikkojen (tai jopa kuukausien) aikana. Mulla oli kesällä töitä ekaa kertaa kuuteen kesään niin kaikki energia meni siihen työntekoon ja häiden valmisteluun. Siksi täälläkin on ollut hiljaista. Vaikka en haluaisi aina blogia jättää huomiotta, niin väkisin se välillä jää. 

Onko muita, joilla on ollut hääjuhla ekana hääpäivänä tai oletko mennyt maistraatissa naimisiin? 

TULETHAN SEURAAMAAN MYÖS INSTAGRAMISSA @SUSANNAKUOHULA

LUE MYÖS: 

Kaasojen häätyyli

Häihin reilu viikko aikaa