Kun toivotun lapsen mukana tuleekin synnytyksen jälkeinen masennus
1Tämä on minun tarinani siitä, kun minulla todettiin synnytyksen jälkeinen masennus.
Tiedättekö sen tunteen, kun on ihan rikki, poikki, särki ja loppu? Kun on ihan väsynyt vauvan itkuun, uhmaikäisen uhmaan, teinin teineilyyn, alati täyttyvään pyykkikoriin ja astianpesukoneen täyttämiseen? Kun tekisi mieli vain nukkua ja herätä kolmen vuoden päästä?
Minä tiedän.
Luulin olevani valmistautunut vauvan tuloon ja sen mukanaan tuomaan hormonimyrskyyn, koska esikoisen jälkeen minulla oli lievä synnytyksen jälkeinen masennus. Tämä oli kuitenkin elämäntilanteessa, jossa olin jäänyt raskauden aikana yksin hyvin nuorena. Ajattelin masentuneisuuden olevan silloin monen asian summa.
Tällä kertaa vauva oli yhdessä hankittu, molempien rakastama ja hyvin toivottu. Kohdunulkoisen ja keskenmenon jälkeen raskaus ja vauva tuntuivat ihmeiltä ja koko raskausajan hehkuinkin. Olin valmistautunut huonosti nukkuvaan vauvaan ja yöherätyksiin muistellen esikoisen koliikkia. En kuitenkaan osannut valmistautua siihen, ettei vauva rauhoitu millään edes päivällä vaan suurimman osan ajasta hän vain huutaa eikä hänelle kelpaa kuin äiti. Kävin jopa vessassa välillä vauva rintarepussa.
Mistä tunnistin synnytyksen jälkeisen masennuksen?
Tuo kaikki käy kenen vain jaksamiselle. Kuitenkin ihmiselle, jolla on aiempaa masennustaustaa ja taipuvaisuutta maanis-depressiivisyyteen, on tällainen vielä vaikeampaa. Ja niin minä putosin sinne masennuskuoppaan, jonka luulin tällä kertaa välttäväni.
Nukuin aamut pitkään vauvan kanssa ja lopun ajan päivästä vain haahuilin kotona. Vauva vihasi pitkällään oloa vaunuissa (tai ylipäätään pitkällään oloa), joten emme voineet kunnolla ulkoilla ennen rattaisiin siirtymistä. Kaipasin omaa, vanhaa itseäni, joka jaksoi tehdä muutakin kuin maata sohvalla suklaalevyn turvin.
En kuitenkaan tohtinut jättää huutavaa vauvaa isän hoiviin, kun tiesin vauvan rauhoittuvan paremmin minun kanssani. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt ottaa sitä omaa aikaa, koska se olisi ollut tärkeää omalle hyvinvoinnille.
En jaksanut enää myöskään tavata ketään. Laitoin viestiä ystäville, mutta näin heitä harvoin. Vihasin ihmisten yllätysvierailuja, koska koti ja minä olimme kuin pommin jäljiltä.
Mistä sain apua synnytyksen jälkeiseen masennukseen?
Kävimme yleensä neuvolassa yhdessä Janin kanssa eikä siellä koskaan tullut puheeksi oma hyvinvointi. Kerran menin neuvolaan yksinäni ja se kaikki ahdistuneisuus, jonka olin pitänyt sisälläni, vain tulvi ulos. Ensimmäistä kertaa kuukausiin itkin, koska oli niin paha olla.
Tunsin myös huonoa omaatuntoa siitä, että vaikka minulla oli ihanat lapset ja rakastava puoliso, en osannut olla onnellinen vaan kaikki tuntui hyvin raskaalta ja vaikealta. Olin kyllä onnellinen ja kiitollinen kaikesta mitä minulla oli ja iloitsin pienistäkin asioista, mutta elämä ja arki yleensäkin tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.
Kävin muutaman kerran juttelemassa tutun neuvolatädin kanssa ja sain avattua sanaisen arkkuni myös Janille. Olin turhaan pelännyt kertoa myös niistä pahoista tuntemuksista Janille. Hän auttoi parhaansa mukaan ja piti huolta, että minun oli hyvä olla. Osaksi ehkä halusin säästää häntä pahalta ololtani, koska olin todella masentunut kohdunulkoisen jälkeen ja meni pitkään, etten osannut iloita oikein mistään. En halunnut näyttää hänelle olevani taas huonossa kunnossa.
Tämä auttoi niin, että pikkuhiljaa olotilani alkoi helpottaa.
Kun vauva oli tarpeeksi iso istumaan rattaissa, pääsimme vihdoin ulkoilemaan. Vihdoin minulla oli vauva, joka suostui olemaan rattaissaan. Ulkoilma ja lyhyetkin kävelylenkit auttoivat jaksamaan paremmin.
Mitä synnytyksen jälkeinen masennus opetti minulle?
- Puhu vaikeastakin asioista kumppanillesi ja neuvolan henkilökunnalle. Sitä varten he ovat olemassa.
- Neuvolasta voit saada ylimääräisiä aikoja juttelemista varten tai he voivat ohjata sinut jonkun muun luokse juttelemaan tuntemuksistasi. Muista kuitenkin kertoa, jos puhuminen ventovieraalle tuntuu huonolta ajatukselta.
- Ota omaa aikaa. Käy esimerkiksi ruokakaupassa yksin.
- Älä jää vauvan kanssa neljän seinän sisälle vaan käy esimerkiksi perhekerhossa. Minä kaipasin aikuisten seuraa, mutta ahdistuin vieraista ihmisistä, joten jäin kotiin. Luulen, että lähtemällä perhekerhoon olisin ystävystynyt nopeasti ja saanut muista äideistä arvokasta vertaistukea.
Oletko sinä tai joku läheisesi sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen?
LUE MYÖS:
TULETHAN SEURAAMAAN MYÖS INSTAGRAMISSA @SUSANNAKUOHULA
Asuuko teilläkin rasavilli Piltti?
”Olipa kerran äiti, lempeä ja kiltti,
jolle oli syntynyt rasavilli Piltti.
Vain vaarallista, jännää tahtoi poika puuhata.
Milloinkaan totellut ei äidin ohjeita.”
Näin alkoi yksi Melissan lempikirjoista pienenä. Luimme tätä kirjaa aina uudelleen ja uudelleen, koska Melissasta oli hassua, että joku voisi olla niin villi ja tuhma kuin rasavilli Piltti, joka leikkaa omia hiuksiaan, leikkii hammastahnalla, rikkoo leluja ja saa äidin hermoromahduksen partaalle teoillaan. Tarinassa parasta Melissan mielestä taisi kuitenkin olla se, kuinka paljon lempeä ja kiltti äiti rakasti Pilttiä vaikka tämä oli kuinka villi ja tuhma.
Tuolloin minun kävi sääliksi Piltin äitiä. Ja kaikkia niitä äitejä, joilla oli rasavillejä Pilttejä. Melissa oli aina hyvin rauhallinen lapsi, teki kuten sanottiin eikä joutunut kovinkaan usein hankaluuksiin. Hän myös totteli kerrasta, jos jotain kiellettiin.
Ehkä siksi minulle oli niin suuri kulttuurishokki, kun Bea olikin aivan toista maata. Perheeseen tulikin yhtäkkiä rasavilli Piltti, joka ei totellut mitä sanoin, teki mitä huvitti eikä käskyt menneet perille vielä kymmenennellä kerrallakaan. Taidan vielä kaiken lisäksi kovaa vauhtia olla kasvattamassa toista rasavilliä Pilttiä ja siitähän se vasta riemu syntyy, kun kaksi rasavilliä Pilttiä lyö päänsä yhteen.
Takki, sukkahousut ja hame H&M, kengät Converse, huivi saatu Little Maya
Nyt olen itse muuttunut äidiksi, jota toisten ehkä käy sääliksi kirjaa lukiessaan. Olen tajunnut miksi Piltin äiti on niin rähjäinen, hiukset harjaamatta ja näyttää aina kuolemanväsyneeltä. Tämä oli minulle nimittäin suuri ihmetyksen aihe aiemmin kirjaa lukiessamme. Mietin joka kerta kirjan avatessani kuinka äiti ei muka jaksa edes hiuksiaan harjata. Nyt minä olen tuo äiti.
”Pihassa mamma heitä odotteli pitkän tovin,
niin kuin kaikki mammat – huolissaan kovin.”
Joidenkin mielestä olen liian tiukka kasvattaja ja osin se on varmaan totta. Tiedän kuitenkin meidän rasavillin Piltin tarvitsevan tiukat säännöt ja kurin toimiakseen ja oppiakseen paremmin. Osin minusta tekee tiukan kasvattajan myös se, että minua pelottaa (kyllä, äitiäkin joskus pelottaa) lapsen satuttavan itsensä villiintyessään.
Olen asunut samassa perheessä rasavillin Piltin kanssa nyt melkein neljä vuotta. Siinä ajassa lapsesta on tullut minulle kuin oma ja tiukka kuri tai säännöt eivät tee lapsesta millään lailla vähemmän rakasta minulle.
”Ja toista äitiä ei löydy tästä maailmasta
YHTÄ ONNELLISTA KUN HÄN HALAA OMAA LASTA.
Ikiomaa rasavilliä Pilttiä,
joskus vähän villiä, joskus taas ihan kilttiä. ”
Oli lapsi rasavilli tai ei, hän on silti minun lapseni ja rakastan häntä yhtälailla. Ja lapsenikin tietävät tämän.
Lainaukset: Barbro Lindgren, Eva Eriksson: Rasavilli Piltti, suomentanut Saima-Liisa Laatunen ja Natalia Baschmakoff, 2003, Tammi
LUE MYÖS:
MUISTATHAN SEURATA MINUA MYÖS INSTAGRAMISSA!