Kun uhmaikä tuntuu vain kiihtyvän kiihtymistään
0Meidän pienimmällä on ihan hirvittävä uhmaikä menossa.
Siis ihan kunnon tahtokausi. Hän täyttää syyskuun lopussa eli parin kuukauden kuluttua neljä vuotta ja on selvästi nyt huomannut omaavansa oman tahdon.
Taistelemme päivittäin melkein kaikesta. Vaikka jokin mieluinen asia olisi tiedossa, hän osoittaa mieltään ihan vain siitä ilosta, että osaa tehdä niin.
”MINÄ EN TAHDO” ja ”MUTTA KUN MINÄ TAHDON” ovat meillä usein kuuluvia lauseen aloituksia.
Minusta on ihanaa, että lapsella on vahva tahto, koska tiedän hänen sen ansiosta pärjäävän ja pääsevän elämässään pitkälle, mutta kun edelliselläkin oli (ja toisinaan on edelleenkin) hyvin vahva tahto enkä itsekään ole mikään myötäilijä, ei konflikteilta vältytä. Olen myös itse niin väsynyt, että kaikki ylimääräinen taistelu vaikka sukkien jalkaan laittamisesta tuntuu todella uuvuttavalta.
Uhmaa pahentaa varmasti vielä se, että päivän mittaan Vivia selvästi väsyy, muttei suostu rauhoittumaan millään keinolla päiväunille. Yleensä ainut paikka, jossa saisin hänet nukkumaan edes hetken, on auton istuin pitkillä matkoilla, mutta enhän minä nyt voi lähteä motaria eestaas suhaamaan vain siksi, että lapsi nukkuisi hetken.
Onneksi parin viikon päästä alkaa arki ja päiväkoti, jossa päivärytmi ehkä muodostaa taas jollain lailla siihen suuntaan, että Vivia ymmärtää päivälevon tarpeen. Luulen, ettei hän ota päiväkodissa niin paljon yhteenkään kenenkään kanssa, koska ilmeisesti minä olen se meidän perheen turvallisimmalta tuntuva aikuinen, kun kaikki lapset aina kohdistavat kiukkunsa minuun.
Alan itse olla tähän viisi kuukautta kestäneeseen kotona oloon jo ihan kypsä ja kaipaan omaa aikaa. Täytyy varmaan suunnitella joku oma loma hotelliin muutamaksi yöksi nollaantumaan syksyllä. Jos sitä vaikka saisi siellä paremmin kouluhommiakin tehtyä omassa hiljaisuudessa. Tai voisinhan minä mennä mökillekin yksin, mutta onhan se nyt ihan eri asia olla hotellissa, jossa voi huoletta olla vaan eikä tarvitse miettiä edes sängyn petaamista.
Välillä kotonakin on pakko ottaa aikalisä ja mennä itse toiseen huoneeseen hengittelemään, että jaksaa taas hetken ottaa lapsen kiukuttelut rauhallisena vastaan.
Ja välillä taas on naurussa pitelemistä kun lapsi huutaa kesken kiukuttelun:
”Sinä olet sillä yököttävä sipuli!”
Onko muiden lapsilla uhmaikä? Mitkä ovat teidän perheen parhaat vinkit sen hallitsemiseen?
LUE MYÖS:
Muistathan seurata menoamme myös Instagramissa!
Rippijuhlat, joita ei tullutkaan
Meillä piti olla tänään rippijuhlat. Sitten tuli koronakevät ja mylläsi koko riparikesän uusiksi.
Oikeastaan konfirmaatio olisi ollut jo viime lauantaina, mutta koska meidän suvussa olisi ollut samana päivänä toisetkin isot juhlat, päätimme me juhlia eri päivänä.
Meidän esikoinen täytti helmikuussa 15 vuotta eli on rippikouluiässä. Kun rippikouluhakemuksia viime syksynä täyteltiin, päätti hän haluavansa rippileirille Lappiin vaikka ei tuntisi leiriltä ketään.
Toisaalta se oli yksi isoimmista syistä miksi Melissa halusi päästä Lappi-leirille. Melissa on tosi sosiaalinen ja tutustuu uusiin ihmisiin nopeasti. En siis ajatellut siinä olevan mitään ongelmaa, ettei hän leiriltä ketään tuntisi, koska hän varmasti tutustuisi muihin nopeasti.
Miten ihmeessä minun pienestä vauvasta kasvoi jo rippikouluikäinen nuori?
Jännäsimme yhdessä pitkään mille leirille Melissa lopulta pääsisi ja myös iloitsimme yhdessä, kun tieto tuli, että hän pääsi juuri sille haluamalleen leirille, jolla he menisivät viikoksi Saariselälle. Mietimme mitä varusteita leiriä varten pitäisi hankkia ja ketä kutsuisimme rippijuhliin. Rippijuhlien paikaksikin päätettiin mummila eli minun vanhempieni talo. Ajattelimme, että heinäkuun alussa on luultavasti sen verran hyvä ilma, että voisimme hyvin juhlia myös ulkona, jos sisällä olisi liian ahdasta.
Sitten tuli koronakevät ja rippileirien kohtalo muuttui epävarmaksi. Odotimme kauhulla mitä riparille tapahtuu. Lopulta tieto tuli. Lappi-leiriläisille koronarajoitukset tarkoittivat sitä, että heidän Saariselälle suunnattu leirinsä muutettiin päiväripariksi omalla kirkolla ja lisäksi syksyllä viikonloppuleiriksi lähikaupungissa. Rippijuhlatkin siirtyivät kesältä lokakuun puoleen väliin.
Kaikki suunnitelmat juhlien suhteen menivät siis uusiksi. Se ei kuitenkaan ollut suurin huolen aihe. Melissa oli odottanut Saariselällä tapahtuvaa leiriä kuin kuuta nousevaa ja nyt sitä ei tullutkaan. Hän (ja varmasti kaikki muutkin leiriläiset) pettyi pahemman kerran ja ainakin meillä oli havaittavissa vastahakoisuutta mennä koko riparille ollenkaan.
Kun riparin aika sitten koitti, vein aamulla kirkolle murjottavan teinin ja hain iltapäivällä innostuneen nuoren. Muistan omasta rippikoulustani kuinka hauskaa siellä oli ja minua jo hieman pelotti Melissan jäävän paitsi hauskasta ja ainutlaatuisesta kokemuksesta.
Hän kuitenkin sai uusia ystäviä, piti hauskaa ja yllättyi itsekin miten kivaa riparilla oli. Nyt on siis mitä odottaa, kun syksyllä on tulossa vielä viikonloppuleiri.
Ja tietysti ne juhlat sitten lokakuussa. Jos ei muuta hyvää tästä muutoksesta koitunut, niin ainakin saimme lisää aikaa suunnitella juhlia.
Muuttiko koronakevät sinun juhlasuunnitelmia?
LUE MYÖS:
Muista kehua kesäloman aloittanutta nuorta!
Seuraathan myös Instagramissa!