Tämä on minun tarinani siitä, kun minulla todettiin synnytyksen jälkeinen masennus.

Tiedättekö sen tunteen, kun on ihan rikki, poikki, särki ja loppu? Kun on ihan väsynyt vauvan itkuun, uhmaikäisen uhmaan, teinin teineilyyn, alati täyttyvään pyykkikoriin ja astianpesukoneen täyttämiseen? Kun tekisi mieli vain nukkua ja herätä kolmen vuoden päästä? 

Minä tiedän. 

Luulin olevani valmistautunut vauvan tuloon ja sen mukanaan tuomaan hormonimyrskyyn, koska esikoisen jälkeen minulla oli lievä synnytyksen jälkeinen masennus. Tämä oli kuitenkin elämäntilanteessa, jossa olin jäänyt raskauden aikana yksin hyvin nuorena. Ajattelin masentuneisuuden olevan silloin monen asian summa.

Tällä kertaa vauva oli yhdessä hankittu, molempien rakastama ja hyvin toivottu. Kohdunulkoisen ja keskenmenon jälkeen raskaus ja vauva tuntuivat ihmeiltä ja koko raskausajan hehkuinkin. Olin valmistautunut huonosti nukkuvaan vauvaan ja yöherätyksiin muistellen esikoisen koliikkia. En kuitenkaan osannut valmistautua siihen, ettei vauva rauhoitu millään edes päivällä vaan suurimman osan ajasta hän vain huutaa eikä hänelle kelpaa kuin äiti. Kävin jopa vessassa välillä vauva rintarepussa.

Tuo kaikki käy kenen vain jaksamiselle. Kuitenkin ihmiselle, jolla on aiempaa masennustaustaa ja taipuvaisuutta maanis-depressiivisyyteen, on tällainen vielä vaikeampaa. Ja niin minä putosin sinne masennuskuoppaan, jonka luulin tällä kertaa välttäväni.

Nukuin aamut pitkään vauvan kanssa ja lopun ajan päivästä vain haahuilin kotona. Vauva vihasi pitkällään oloa vaunuissa (tai ylipäätään pitkällään oloa), joten emme voineet kunnolla ulkoilla ennen rattaisiin siirtymistä. Kaipasin omaa, vanhaa itseäni, joka jaksoi tehdä muutakin kuin maata sohvalla suklaalevyn turvin.

En kuitenkaan tohtinut jättää huutavaa vauvaa isän hoiviin, kun tiesin vauvan rauhoittuvan paremmin minun kanssani. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt ottaa sitä omaa aikaa, koska se olisi ollut tärkeää omalle hyvinvoinnille.

En jaksanut enää myöskään tavata ketään. Laitoin viestiä ystäville, mutta näin heitä harvoin. Vihasin ihmisten yllätysvierailuja, koska koti ja minä olimme kuin pommin jäljiltä.

 

Kävimme yleensä neuvolassa yhdessä Janin kanssa eikä siellä koskaan tullut puheeksi oma hyvinvointi. Kerran menin neuvolaan yksinäni ja se kaikki ahdistuneisuus, jonka olin pitänyt sisälläni, vain tulvi ulos. Ensimmäistä kertaa kuukausiin itkin, koska oli niin paha olla.

Tunsin myös huonoa omaatuntoa siitä, että vaikka minulla oli ihanat lapset ja rakastava puoliso, en osannut olla onnellinen vaan kaikki tuntui hyvin raskaalta ja vaikealta. Olin kyllä onnellinen ja kiitollinen kaikesta mitä minulla oli ja iloitsin pienistäkin asioista, mutta elämä ja arki yleensäkin tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.

Kävin muutaman kerran juttelemassa tutun neuvolatädin kanssa ja sain avattua sanaisen arkkuni myös Janille. Olin turhaan pelännyt kertoa myös niistä pahoista tuntemuksista Janille. Hän auttoi parhaansa mukaan ja piti huolta, että minun oli hyvä olla. Osaksi ehkä halusin säästää häntä pahalta ololtani, koska olin todella masentunut kohdunulkoisen jälkeen ja meni pitkään, etten osannut iloita oikein mistään. En halunnut näyttää hänelle olevani taas huonossa kunnossa.

Kun vauva oli tarpeeksi iso istumaan rattaissa, pääsimme vihdoin ulkoilemaan. Vihdoin minulla oli vauva, joka suostui olemaan rattaissaan. Ulkoilma ja lyhyetkin kävelylenkit auttoivat jaksamaan paremmin.

Meinasi ihan unohtua kirjoittaa Tallinnan reissun viimeisestä päivästä. Jos haluat lukea reissusta Tallinnaan tapahtumajärjestyksessä, käy lukemassa ensin postaukset perjantaista, lauantain alkupuolesta ja lauantain loppupuolesta.

Sunnuntaiaamu koitti liian pian ja olin nukkunut hieman huonosti edellisenä päivänä kadonneen puhelimeni takia. Se harmitti edelleen, mutta eihän sille mitään voinut. Nousimme reippaina ylös ja menimme aamiaiselle. Aamiaisravintola oli täynnä porukkaa, mutta onnistuimme kuitenkin löytämään pöydän aika nopeasti.

Aamiaisen jälkeen päätimme mennä hetkeksi nauttimaan hieman edellistä päivää hiljaisemmasta kylpylästä. Suurin osa hotellivieraista taisi käyttää kylpylää iltapäivällä ja illalla. Aamusta siellä olikin ihanan tyhjää ja saimme höyrysaunan sekä porealtaan kokonaan itsellemme.

Lähdimme Tallinkin Megastarilla takaisin 13.30. Ennen laivan lähtöä luovutimme huoneen ja menimme odottelemaan terminaaliin. Päätimme mennä terminaaliin uberilla, koska toisesta matkalaukustamme hajosi reissussa rengas ja sitä olisi ollut inhottava raahata perässä. Tämä viimeinen uber-kuski oli ihan huippu. Hän kävi nostamassa laukkumme takakonttiin ja pois, oli ystävällinen ja kaikin puolin kehuttava. Jätimmekin hänelle ison tipin. Uberista ei siis jäänyt huonoja muistoja, lukuunottamatta sitä kuskia, jonka autoon puhelimeni jäi ja joka ei enää yhtäkkiä muistanutkaan meitä kuskanneensa.

Jos viime hetken ostoksia olisi vielä halunnut tehdä tai jos Tallinnaan tulee vain muutamaksi tunniksi, olisi terminaalin läheisyydessä ollut vielä paljon mahdollisuuksia shoppailuun. Nautica-ostoskeskuksesta olisi varmasti löytynyt kaikki tarvittava, kuten iso Rimi-ruokakauppa, joka näytti palvelevan iltaisin 23 asti.

Terminaalissa oli todella paljon ihmisiä. Taisi olla tuo 13.30 lähtevä shuttle se kaikista suosituin Tallinkin lähtö. Koska oli sunnuntai ja kello ei ollut vielä kovinkaan paljon, näkyi terminaalissa aika monta ihmistä krapulassa. Terminaalin baaritiski olikin täynnä ihmisiä hakemassa tasoittavia. Olimme edellisiltana ravintolassa palattuamme todistaneet yhden suomalaisen painelemassa hissin nappia aika monta kertaa ennen kuin hän tajusi hissin jo oikeasti tulleen ja sama kaveri näytti aika huonovointiselta terminaalissakin.

Löysimme laivasta onneksi istumapaikat ja yllätykseksemme laiva lähti liikkeelle varttia aiemmin kuin oli tarkoitus. Ilmeisesti se lähtee kaikkien matkustajien kyytiin tultua. Laivamatka kesti pari tuntia, jonka jälkeen meillä oli Helsingissä aikaa muutama tunti ennen bussin lähtöä. Kävimme syömässä ja menimme sielläkin terminaaliin istumaan. Aika väsyneitä olimme reissusta ja bussissa molemmat nukuimmekin osan matkasta.

Lähdimme reissuun rentoutumaan ilman lapsia ja olihan se reissu osaksi ihan rentouttava. Kuopiosta on kuitenkin aika pitkä matka Tallinnaan ja muaallekin, kun kulkee bussilla ja laivalla ja meillä menikin iso osa kahdesta päivästä pelkkään matkustamiseen. Seuraavalle kahdenkeskiselle ulkomaan matkalle lähdelle kyllä lentokoneella jo Kuopiosta. Näin säästämme huomattavasti aikaa ja matka tuntuu jo alusta asti rentouttavammalta.