Nimeni on Susanna ja kävin katsomassa näytelmän Nimeni on Susanna
0Kaupallinen yhteistyö: Kuopion kaupunginteatteri
Nimeni on Susanna ja kävin eilen Kuopion kaupunginteatterissa katsomassa näytelmän Nimeni on Susanna.
Tämä oli oikeasti hauska sattuma ja hieman naurahdin, kun luin näytelmän nimen. Näytelmän ensi-ilta oli eilen ja olipa kiva käydä taas teatterissa pitkästä aikaa.
Mistä nimeni on susanna kertoo?
Kuopion kaupunginteatterin sivuilla näytelmää kuvaillaan näin:
”Nimeni on Susanna” on lempeä draama neljän eri-ikäisen naisen välisestä vankasta ystävyydestä. Se antaa arvon pitkille ja suvaitsevaisille ystävyyssuhteille, muttei kaunistele niiden mutkikkaita ja ärsyttäviä ulottuvuuksia.
Jos ystävyys ei koskaan maistu kirpeältä tai happamalta, eihän se elämää olisikaan. 55-vuotias hauska, fiksu ja menestynyt toimittaja Susanna sairastuu Alzheimeriin.
Tanskalaisnäytelmä kysyy, mitä toisen eteen on lopulta valmis tekemään. Mihin ystävyksien keskinäisen lojaliteetin pitäisi venyä, mihin se saa venyä.
Merenranta on oleellinen osa tapahtumien maisemaa. Näytelmä sijoittuu sekä nykyaikaan että naisten yhteiseen menneisyyteen, saman meren mainingit taustalla.
Inhimillinen haavoittuvuus koskettaa, vaikka tilanteissa voi nähdä paljonkin koomisia sävyjä. Kaiken keskiössä on kuitenkin naisten välinen kiintymys ja luottamus.
Esityksestä huokuu armollisuutta, lämpöä ja mustien virtojen yli kantavaa kepeyttä. Kotimatkalla on helppo hengittää ja hyväksyä elämän arvaamattomuus.
Tekee mieli kilauttaa vanhoille, kiireisiin kadonneille ystäville: Hei eikö olisi kiva tavata ja päivittää elämäämme?
Kuva: Kuopion Kaupunginteatteri
Mitä itse pidin näytelmästä?
Näytelmä oli viihdyttävä ja piti otteessaan koko parituntisen. Näytelmän teemat koskettivat, välillä vähän naurattivat ja välillä melkeinpä itkettivät.
Naisten välinen ystävyys tuli hienosti esille ja näyttelijät selvästi itsekin liikuttuivat vuorosanoistaan välillä. Susannaa näyttelevän Riina Björkbackan roolisuoritus oli aivan upea ja välillä tuntui kuin hän oikeasti olisi sairastanut alzheimeria.
Näyttämön lavasteet oli muuten myös kekseliäät ja upeat. Ei voi kuin ihastella teatterissa työskentelevien ihmisten kädenjälkeä.
Kuva: Kuopion Kaupunginteatteri
Olipa muuten oikeasti kivaa käydä taas teatterissa. Yhdeksännellä luokalla meillä oli (ehkä jopa ensimmäisinä ysiluokkalaisina Kuopiossa) K9-kortit, joilla me päästiin eri kulttuuritapahtumiin, kuten museoihin ja teatteriin. Kävimme silloin ystäväni kanssa melkein joka viikko teatterissa ja saatoimme nähdä jotkut näytelmät kymmenisen kertaa.
Teatteriin astuessa muistot tulvivat aina mieleen ja palaan mielessäni niihin hyviin aikoihin.
Teatterissa on niin oma tunnelmansa ja koska olin paikalla yksin, keskityin näytelmään ihan täysillä ilman häiriötekijöitä. Teen nykyään harvoin asioita ihan täysin yksin ja huomasin kyllä nauttivani yksinkin olemisesta. Täytyy varmaan ottaa tämä tavaksi.
Ennen esitystä ja väliajalla tosin törmäsin sattumalta sometuttuun, jonka kanssa oli hauska vaihtaa nopeasti kuulumiset vaikka ei tunnetukaan entuudestaan muuten kuin Instagramin kautta. Hauska miten juttu luisti silti.
Tykkäätkö sinä käydä teatterissa?
Esitysajat ja liput näet täältä.
TULETHAN SEURAAMAAN MEIDÄN ARKEA MYÖS INSTAGRAMISSA @SUSANNAKUOHULA
LUE MYÖS:
Prinsessa Pikkiriikki -näytelmä, joka valloitti meidän sydämet
Ystäväkirja
Huomasin Iidan matkassa-blogissa tällaisen kivan haasteen nimeltä ystäväkirja ja päätin vastata tähän itsekin.
Harrastukseni:
Mä en oikein tällä hetkellä harrasta mitään vaikka tykkäisin kyllä harrastaa.
Nuorempana harrastin kymmenkunta vuotta kuoroa ja se oli ihan ykkösharrastus. Tykkäsin laulamisesta tosi paljon ja tykkään edelleen. Oon monta kertaa miettinytkin, että pitäisikö uudelleen hakeutua laulamaan johonkin kuoroon, mutta jotenkin sosiaaliset tilanteet on vielä ahdistanut liikaa ja tämä on jäänyt.
Kotisohvalta harrastan kyllä bloggaamista ja lukemista. Kirjoja odottaa vino pino, mutta aikaa niiden lukemiseen ei aina ole tarpeeksi.
Erityistaito:
Hmmm. Mistähän löytäisi sen keinon, että osaa kehua itseään?
Mä sanoisin mun erityistaidon olevan sellanen peruspositiivisuus. Osaan yleensä ajatella asiat positiivisen kautta (ainakin hetken kuluttua tapahtuneesta) ja olen stressaamatta niitä liikaa. Asioilla on kuitenkin tapana aina järjestyä.
Erikoistuntomerkkini:
Tätä mietin tosi pitkään enkä millään meinannut keksiä, mutta kyllä mä sanoisin kova ääni. Puhun kovasti ja nauran kovempaa.
Voimabiisi:
Ellinoora – Elefantin paino. Tämä biisi auttaa aina vaikeissa hetkissä.
Tunnuslauseeni:
”Matkailu avartaa.”
Mua ei yleensä haittaa vaikka matkalla vähän eksyisi, koska yleensä silloin pääsee näkemään paikkoja, joita ei ehkä muuten tulisi nähtyä. Ehkä tätä voisi soveltaa myös työelämään.
Lapsuuden karkkimuisto:
Kesäinen asfaltti, liitulakut ja piirtelyt. Jokainen ysärillä lapsuutensa elänyt muistaa tän.
Muistan myös, että lauantaipussissa parhaita karkkeja oli ne KOVAT mustat autot, joita oli pussissa aina ihan liian vähän. Nykyään pussissa on tosi monta eikä ne autot oo enä kovia.
Keräilen:
Nuorempana keräilin posliiniesineitä ja Spice Girls-lehtileikkeitä. Jossain vaiheessa keräsin Pieni Merenneito-tavaroita.
Nyt minulla on ollut jo muutaman vuoden sellainen tavaraähky, että olen enemmänkin kerännyt avointa tilaa kaapeissa kuin tavaroita.
Voin kai sanoa kerääväni Cecelia Ahernin kirjoja vaikka minulla ei vielä niitä kaikkia olekaan.
Onneksi minusta ei tullut:
Au pauria. Lukiossa halusin au pairiksi ulkomaille, mutta sitten tulinkin itse raskaaksi ja haave jäi.
En vaihtaisi päivääkään esikoisen kanssa. No okei, ehkä koliikkia olisi voinut olla vähän vähemmän ja unta vähän enemmän. Mutta ymmärrätte kyllä mitä tarkoitan.
Mitä todella haluaisin tehdä:
Haluaisin tehdä sisällöntuotantoa ihan työkseni. Osaksi se voisi olla tätä omaa somea ja osaksi vaikka jonkun yrityksen.
Haluaisin myös vierailla kaikissa kuudessa Disney-puistossa. Ehkä se on vielä joskus mahdollista.
Tapa viettää vapaailta:
Sohvalla peiton alla lukien jotain hyvää kirjaa tai katsoen lempisarjaa. Onneksi Jani tykkää samanlaisista illoista ja nämä on ihan meidän arkea.
Ennen internetiä oli mahtavaa:
Kun ei tarvinnut kokea mitään paineita sosiaalisesta mediasta, kuvien julkaisusta tai siitä miltä niissä kuvissa näyttää.
Nykyään paine on kova olla koko ajan läsnä.
Ennen internetiä oli kauheaa:
Karttapalveluiden puute puhelimessa.
Muistan yhdenkin Ruotsin reissun (ja aivan varmasti ystävänikin muistaa), kun kiersimme aivan hirveän matkan turhaan hotellille, koska meillä ei ollut kunnollista karttaa.
Nykyään on kiva, kun karttapalvelut on helposti käytettävissä.
Parhaat puoleni:
Positiivisuus, iloinen luonne, hymy ja sosiaalisuus. Tulen myös mielestäni helposti toimeen ihmisten kanssa.
Olen hyväksynyt, että:
Kaikkea ei ole pakko pystyä tekemään kerralla ja yksi ihminen ei veny määräänsä enempään paikkaan kerralla.
Olen myös oppinut antamaan itselleni anteeksi sen, että en aina onnistu kaikessa.
Kapinoin:
Selvästi ainakin perinteistä perhemallia vastaan.
Sain esikoiseni yksin 18-vuotiaana. Olin 10 vuotta sinkkuna ennen kuin tapasin Janin ja muutettiin yhteen noin viikossa vaikka mulla oli 9,5-vuotias ja Janilla 2,5-vuotias lapsi. Saatiin yhteinen lapsi 5,5 vuotta sitten ja ollaan menossa naimisiin vasta tänä kesänä. Kaikki on siis tehty vähän väärässä järjestyksessä.
En mä tiedä kapinoinko mä oikeesti mitään vastaan. Ei nyt ainakaan tule mieleen mitään erikoista.
En osaa:
Uida kunnolla. Pysyn kyllä pinnalla, mutta tekniikka on täysin hukassa.
Oon monesti miettinyt uimatekniikkakurssille menemistä, mutta en ole ainakaan vielä mennyt.
Pelkään:
Yksin jäämistä. Onneksi tämä on helpottanut aika paljon, kun meidän parisuhde on ollut niin vakaalla pohjalla eikä tätä oikeasti tarvitse pelätä. Alkuaikoina olin kuitenkin tosi epävarma ja ehkä aika vaativa. Kesti pitkään luottaa siihen, ettei Jani ole menossa minnekään.
Murehdin:
Just nyt mä murehdin sitä voidaanko järjestää meidän häät elokuussa vai tuleeko taas uusia rajoituksia.
Rakastan:
Disneyn elokuvia, värikkäitä vaatteita, matkustamista ja kauniiden kirjojen kansia.
Ja tietty mun perhettä.
Jos olisin säätila, olisin:
Aurinkoinen ja kaunis kesäpäivä, joka voi muuttua hetkessä hurrikaaniksi.
Samaistun Encanton Tia Pepaan, joka muuntelee säätä mielentilojensa mukaan.
Jos olisin rakennus, mikä rakennus olisin:
Vaaleanpunainen rintamamiestalo, jonka lattia narisee ja katto vähän vuotaa, mutta joka on kuitenkin niin rakastettavan ihana, ettei sitä halua laittaa vaihtoon.
Parasta arjessa on:
Ihan se perusarki. Lautapelit lasten kanssa, lauantaisauna, telkkarin tuijotus lasten mentyä nukkumaan ja se, että joka yö saa nukkua jonkun vieressä.
Vaikka minun kohdalla se tarkoittaakin, että nukun meidän moottorisängyn petareiden välisessä kolossa joka ikinen yö, kun unissani hivuttaudun lähemmäs Jania.
Satavuotiaana aion:
Asua Ranskan maaseudulla, litkiä viiniä lounaalla ja kulkea silkkiaamutakissa vaikka koko päivän.
Oikeasti oon kyllä aika varma, että mä en vaivoineni elä satavuotiaaksi.
Unelmani juuri nyt:
Löytää töitä ja sen mukana jaksamista suorittaa international business-opinnot loppuun. Paljon ei olisi jäljellä, mutta paloin ihan loppuun viime vuonna.
Tänä vuonna haluankin panostaa omaan hyvinvointiin ihan kokonaisvaltaisesti.
Elämän tarkoitus on:
Olla onnellinen ihan omana itsenään.
Ihanaa keskiviikkoa just sulle!
TULETHAN SEURAAMAAN MYÖS INSTAGRAMISSA @SUSANNAKUOHULA
LUE MYÖS: