Iida kirjoitti aiemmin blogissaan Iidan matkassa aiheesta, joka nykypäivänä koskettaa varmasti jo aika monia vanhempia eli siitä, kun lapsella ei ole toista biologista vanhempaa elämässään mukana ollenkaan ja kuinka siitä voi lapselle puhua. Yleensä isänpäivä ja äitienpäivä on nostanut nämä tunteet pintaan meidänkin kodissa. Mä oon sitä mieltä, että vanhemmuutta ei määrittele biologia vaan ne teot ja sanat.

Mun esikoisen biologinen isä ei ollut koskaan kuvioissa mukana. Olin 18-vuotias, kun hän ehdotti, että hankitaan yhdessä lapsi ja elin, näin jälkikäteen ajateltuna, jossain omissa haavemaailmoissani, koska kuvittelin siitä 18-vuotiaasta pettävästä ja alati jättävästä pojasta tulevan yhtäkkiä vastuullinen mies, joka pitäisi meistä huolta.

Samantien, kun mä tein heidän vessassaan positiivisen raskaustestin, sanat ”sun on pakko tehdä abortti” karkasivat hänen suustaan. Mä olin aivan rikki. Olin koko ajan kertonut hänelle, ettei abortti tule kyseeseen mun raskautuessa, koska mä en pystyisi elämään itseni kanssa sen jälkeen. Tiesin, että mies voisi joskus palata niin halutessaan, mutta sitä samaa lasta mä en enää ikinä saisi takaisin. Ja en olisi voinut elää sen ajatuksen kanssa.

Pidin pääni ja hankin lapsen yksin. Katkaisin välit mieheen kokonaan, koska ajattelin, että parempi olla ilman kuin niin, että mies käy elämässä keran pariin vuoteen ja lapsi haikailee hänen peräänsä. Mies kyllä soitteli ekat viisi vuotta puolen vuoden välein. Joka kerta humalassa ja joka kerta vain siksi, että oli ”ikävä” minua, mutta lasta hän ei koskaan sanallakaan maininnut.

Me oltiin oikein onnellisia kahdestaan ekat 9,5 vuotta. Lapsella oli muita miehenmalleja ukista ja enoista sekä kummisedästä, joten en ollut huolissani asiasta. Lapsi ei myöskään koskaan kysellyt isästään vaan kaupan kassallakin toitotti

Minulla ei ole isää, on vaan ihana äiti.

Kun sitten Janin kanssa alettiin seurustella ja nopeasti muutettiin yhteen, otti Jani lapsen omakseen heti. Ja niin otti lapsikin Janin. Tosin teininä hän vähän taisteli vastaan, mutta ehkä se oli sellaista ”ei ne kuitenkaan pysy yhdessä”-tyyppistä vastarintaa. Teininä lapsi myös yritti ottaa yhteyttä biologiseen isäänsä, mutta tämä ei halunnut tutustua lapseen, koska lapsi oli hänelle vieras henkilö. Hänellä oli jo muitakin lapsia eikä hän näillekään halunnut kertoa tästä mun esikoisesta kuin ehkä vasta kun lapset on aikuisia.

Pari vuotta sitten joku linkkasi mulle tekstin, jossa kerrottiin miehen sairastuneen vakavasti ja olevan saattohoidossa. Hän kertoi tekstissä elämän olevan niin epäreilua, koska hän ei näe lastensa kasvavan, aloittavan koulua tai aloittavan ensimmäistä parisuhdetta. Mä en tuntenut edes sääliä tätä ihmistä kohtaan vaan jotenkin päässäni pyöri sana karma, vaikka se ehkä tekee minusta huonon ihmisen.

Mun esikoinen oli jo kasvanut melkein aikuiseksi, aloittanut koulun, käynyt rippileirin ja ollut parisuhteessa. Häneltä oli irronnut maitohampaat, kasvanut uudet tilalle, hänellä oli ollut vesirokko ja hän oli oppinut pyöräilemään. Hän oli oppinut 5-vuotiaana lukemaan ja hänellä oli ollut harrastuksia. Koko elämä täynnä kokemuksia, jotka tämä ihminen missasi vain, koska hän ei itse halunnut olla lapsen elämässä mukana.

Mies kertoi myös tekstissään kuinka ennen lähestyvää kuolemaansa haluaa kaikki ihmissuhteet kuntoon ja olla läsnä kaikille. Arvatkaapa kahdesti ottiko hän yhteyttä mun lapseen? Mitään ei kuulunut ja kuolinilmoitus ilmestyi lehteen. Ei taida muutkaan lapset saada tietää mun esikoisesta, jos hän ei itse ota heihin jossain vaiheessa yhteyttä, joka on aika epätodennäköistä.

Me oltiin onneksi ennen tätä jo hyvin käsitelty asia lapsen kanssa, joten tästä ei seurannut lisää valtavia pettymyksiä. Jotenkin vaan olin olettanut ihmisen muuttuvan sen verran kuoleman kielissä, että alkaisi kaduttaa tekemänsä virheet.

Tässähän ei hävinnyt kukaan muu kuin tää mies, koska hän ei saanut tuntea mun ihanaa, empaattista ja sosiaalista esikoista. Esikoinen on pärjännyt aivan hyvin koko elämänsä ilman tätä miestä, mutta silti mua ihmetyttää välillä, eikö esimerkiksi hänen vanhempansa, joita näimme aiemmin satunnaisesti, tunne minkäänlaisia pistoja sydämessään, kun eivät ole olleet millään lailla osana lapsen elämää?

Mä oon todellakin sitä mieltä, että vanhemmuutta ei määritä biologia millään tavalla vaan ne jokapäiväiset teot, joita me tehdään lasten vuoksi. Jani on ollut enemmän isä mun esikoiselle ikinä kuin olis ees pyydetty ja hän adoptoikin mun esikoisen tänä keväänä. Lapsi oli jo niin iso, että hän oli vahvasti mukana prosessissa ja myös hän kertoi prosessin aikana, että pitää Jania isänään.

Muistakaa halata lapsianne myös tänään.

Oletko sä sitä mieltä, että vanhemmuutta ei määritä pelkkä biologia ?

TULETHAN SEURAAMAAN MUN ARKEA MYÖS INSTAGRAMIN PUOLELLE @SUSANNARIITAKANGAS

LUE MYÖS: 

Miksi hankin lapsen 18-vuotiaana yksin?

Mitä eroa on totaaliyksinhuoltajalla ja yksinhuoltajalla?

Mun ihana, pieni, rakas esikoinen on jo täysi-ikäinen

Tänään oli meidän eskarilaisen kouluun tutustuminen ja hänellä oli siellä oikein kivaa.

Eskarissa oli viime viikolla jo kerrottu, että kouluun tutustuminen koittaa tänään ja se jännittikin kovasti koko viikon -sekä eskarilaista itseään että vähän ehkä äitiäkin. Kyllähän minä tiesin sen sujuvan hyvin, koska meidän 6-vuotias on hyvin sanavalmis, reipas ja valmis uusiin seikkailuihin joka päivä.

Syötiin aamupala kotona ja 6-vuotias totesikin, että ”tuntuu ihan viikonlopulta”, kun hän yleensä hän syö aamupalan päiväkodilla. Me ei kuitenkaan tänään viety häntä niin ajoissa hoitoon, kun ajateltiin jännityksen ehkä pysyvän paremmin kurissa kotona. Käveltiinkin sitten yhdessä koululle ja tavattiin muut eskarilaiset koulun salissa.

Kouluun oli tutustumassa tänään Kuopiossa kaikki tulevat ekaluokkalaiset, joten salissa riitti kuhinaa. Monella muullakin oli vanhemmat mukana ja oli hauska huomata miten joitain vanhempia selvästi jännitti enemmän kuin lapsia. Salissa lapset jaettiin omiin luokkiin ja he lähtivät opettajien mukaan noin 1,5 tunnin ajaksi. Itse kävin kotona aamupalalla siinä välissä.

Lapsi tuli koulun ovesta intoa puhkuen, kun olin häntä ulkona odottamassa. Opettaja oli oikein mukava ja kertoi päivän sujuneen hyvin. He olivat hieman tutustuneet toisiinsa ja käyneet läpi mitä kesäloman aikana pitäisi oppia. Lapsi muisti, että hänen pitää osata kirjoittaa oma nimensä (tämän osaa) ja uskaltaa maistella erilaisia ruokia.

Muita harjoiteltavia taitoja oli:

• lelujen laittaminen paikoilleen
• kenkien laittaminen siististi vierekkäin
• takin vetoketjun sulkeminen
• solmujen tekemisen harjoitteleminen
• paperin ja kankaan leikkaaminen
• käsien pesu wc-käynnin jälkeen
• haarukalla ja veitsellä syöminen
• avun pyytäminen
• muiden kanssa leikkiminen
• jonkin pitämänsä asian kertominen
• itse pukeutuminen
• koulumatkan itse kulkeminen

Suurin osahan näistä onnistuu jo hienosti, mutta vielä on kesä aikaa harjoitella. 

Muistan kun itse menin kouluun ja piti osata sitoa kengännauhat ja kuoria peruna. Perunan osasin kyllä kuoria, mutta millään en kesän aikana oppinut sitomaan kengännauhoja. Mun pikkuveli syntyi just sinä kesänä, kun mulla oli alkamassa koulu ja ehkä vanhemmilla ei ollut joko aikaa opettaa tarpeeksi kauan sitä tai sitten mä en jaksanut opetella vauvan ihastelulta. Käytin sitten sellaisia kengännauhoja, jotka vedettiin kireäksi lukolla ja meilläkin lapsilla oli tarralenkkarit. 

Kouluruokailussa lapsen mielestä parasta oli, että siellä kaikilla on tarjottimet. He ovat eskarissa harjoitelleet tarjottimen käyttöä, mutta ilmeisesti vain kaksi lasta kerrallaan ja tänään oli niin jännää, kun pääsi kantamaan tarjotinta. Ruokana oli ollut ohrapuuroa ja mehukeittoa, mutta meidän vilja-allergiselle oli ollut tarjolla riisipuuroa, joka on hänen lemppariaan. Hassu juttu muuten minusta. Mulla on joku ihme taito tehdä aina samaa ruokaa kuin lapsilla on koulussa ja meillä syötiinkin jo eilen riisipuuroa. En siis ikinä katsele listoja läpi vaan jotenkin onnistun tosi usein tekemään samaa ruokaa kuin koulussa on ollut tarjolla. Ohrapuuro on meidän keskimmäisen lemppariruokaa koulussa, joten hän oli myös oikein innoissaan tän päivän ruokailusta. 

Eskarilaisen kouluun tutustuminen meni siis hyvin ja päällimmäisenä lapselle jäi mieleen, että enää ei jännitä yhtään ja että opettajaa tulee kesän aikana ikävä. Onneksi nämä oli päällimmäiset fiilikset vaikka eskarista samalle luokalle ei tullut yhtään kaveria. Uskon kuitenkin, että meidän 6-vuotias löytää kavereita nopeasti ja välitunneillakin voi hyvin leikkiä niiden eskarikavereiden kanssa. 

Mikä oli sun lempiruoka koulussa? 

TULETHAN SEURAAMAAN MUA JA MEIDÄN ARKEA INSTAGRAMIN PUOLELLE @SUSANNARIITAKANGAS

LUE MYÖS:

Mä annoin 6-vuotiaan päättää kauppaostokset

mitä Hoplop synttärit maksaa?

Viime aikojen kirpparilöytöjä 6-vuotiaalle