Millaisen hääpuvun haluan?
0Olen miettinyt tänä keväänä pääni puhki sillä millaisen hääpuvun haluaisin ja voin kertoa, että minulla ei vieläkään ole minkäänlaista käsitystä asiasta.
Meillähän on suunnitteilla Pieni Merenneito-teemaiset häät ensi vuoden elokuulle ja kohta pitäisi alkaa päätöksiä tehdä, jos puvun meinaa uutena ostaa. Tilausajat useassakin liikkeessä on nimittäin aika pitkät ja tähän pitää ottaa lisäksi huomioon vielä puvun muokkausaika.
Muokkaamattomana pukua tuskin voin ostaa, koska olen 155cm pitkä eli kaikki puvut ovat tehdasvalmisteisina aivan liian pitkiä.
millaisen hääpuvun näen päälläni?
Nuorempana tiesin täysin millaisen hääpuvun haluan. Silloin häähaaveetkin oli ehkä vähän erilaiset. Halusin tosi näyttävät prinsessahäät, jotka oli täynnä glitteriä, kimallusta ja tylliä. Halusin tosi muhkean prinsessamekon, jossa on leveä helma ja olkaimeton yläosa.
Tällaisen prinsessamekon teetinkin äitini kanssa ompelijalla vanhojen tansseihin, tosin vaan pinkkinä. Se on edelleen tallessa, en vain tällä hetkellä mahdu siihen.
Kuva: Unsplash
Kuva: Unsplash
Nyt mekkohaaveeni ja hääsuunnitelmani ovat hieman erilaisia. Meille on tulossa tosiaan teemahäät, joissa näkyy merenneito-teema pienillä ja tyylikkäillä yksityiskohdilla. Haluan edelleen koristella juhlatilan, koska muuten se näyttää vain jumppasalilta, mutta en enää ajattele, että häihin täytyy työntää monta kymmentä tuhatta rahaa saadakseen niistä hienot.
Hääteemaan sopisi hyvin merenneitohelmainen mekko, mutta en rajaa muidenkaan mallisten mekkojen mahdollisuutta ulos. En ole vielä käynyt kertaakaan sovittamassa mekkoja ja luulen, että ajatus selkeytyisi, jos kävisin hääpukuliikkeessä.
Yksi kaasoistani on hyvin vahva mielipiteissään ja ilmaisee, jos jokin ei hänen mielestään tule kuuloonkaan. Tiedän, että Katja tunnistat itsesi tästä. Onneksi osaan hyvin pitää puoleni ja tiedän oman makuni, joten saatan hyvin päätyä valitsemaan mekon, jota kaasoni vihaa. Hän ei aina muutenkaan pidä vaatevalinnoistani, mutta onneksi meillä jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen.
Minun on tosi vaikea miettiä millaista pukua lähtisin ensimmäisenä sovittamaan, mutta minulla on muutamia juttuja, jotka selvästi miellyttävät ja jotka taas eivät tällä hetkellä tunnu omilta.
Kuva: Unsplash
Kuva: Unsplash
Mikä minua hääpuvuissa viehättää?
Yksinkertaisuus
Ajattomuus
Vintage-henkisyys
Materiaalina silkki tai satiini
Blush-sävy ja liukuvärjäys
Avoin selkä
Pitkä (ja ehkä irrotettava) laahus
Kuva: Unsplash
Kuva: Unsplash
mitä en tällä hetkellä halua hääpukuuni?
Pitsi
Pitkät hihat
Prinsessahelma
Strassi/glitterkoristeet
Erillinen vyö
Kuva: Unsplash
Kuva: Unsplash
Vaikka olen listannut sekä asioita, jotka tällä hetkellä viehättävät että asioita, joista en oikein välitä, tiedän molempien listojen olevan sellaisia, jotka saattavat lentää romukoppaan sen oikean puvun sattuessa kohdalle.
Isoin toive minulla olisi, että puku olisi ajaton ja kestäisi aikaa. Vaikka pitsipuvut ovatkin kauniita, jotenkin en tunne niitä omikseni. Haluaisin mieluummin yksinkertaisen puvun kuin sellaisen johon on todella paljon lisätty jotain.
Olenkin miettinyt pitäisikö vain etsiä ompelija ja teettää puku. Kuitenkin koska on niin vaikea keksiä millaisen puvun haluan, en ole tätä vaihtoehtoa vielä valinnut. Pitäisi sinne ompelijallekin mennessä varmaan olla jonkinlainen ennakkokäsitys millaisen puvun haluan.
Kuva: Unsplash
Ehkä ajatukset selkiintyvät kesän aikana, jos vaikka saisimme aikaiseksi mennä kaasojeni kanssa sovittelemaan pukuja ja näin tulisi puvutkin vähän konkreettisemmaksi.
millaisen hääpuvun sinä haluaisit?
LUE MYÖS:
MIKSI SUUNNITTELEN HÄITÄMME PIENI MERENNEITO-TEEMALLA?
HÄÄPAIKKA VARATTU – HÄÄSUUNNITTELU VOI ALKAA
TULETHAN SEURAAMAAN MYÖS INSTAGRAMISSA @SUSANNAKUOHULA
Miksen osaa uskoa itseeni tarpeeksi?
Kyselin tällä viikolla kerta toisensa jälkeen itseltäni, että miksen osaa uskoa itseeni tarpeeksi?
Mulla on tällä viikolla ollut tenttiä toisensa perään, oon tehnyt palautuksia vaikka kuinka monta ja eilen oli myös internship seminar eli seminaari, jossa esiteltiin omia opinnäytetöitä ja harjoitteluja.
Ilmeisesti kaikissa ammattikorkeakouluissa näitä seminaareja ei ole, mutta meillä Savoniassa ei saa opintopisteitä harjoittelusta tai opinnäytetyöstä, jos ei sitä ole esitellyt muille seminaarissa. Myöskään opinnäytetyötä ei saa aloittaa, jos ei ole ensin ollut kuuntelemassa kahta seminaaria.
Kun aloitin opiskelun, pelkäsin ihan hirvittävän paljon näitä seminaareja, koska silloinhan ne oli livenä. Eli olisi pitänyt mennä auditoriassa ison ryhmän eteen seisomaan, esitellä työnsä ja yrittää olla pyörtymättä.
Mulla on ihan hirvittävä ramppikuume, jos pitää esiintyä ihmisten edessä lavalla ja kaikki vain ovat hiljaa ja tuijottavat. Meinaan saada paniikkikohtauksen jo siitä, jos jossain vieraassa ryhmässä pitää esitellä itsensä. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa, hikoiluttaa, huimaa ja ääni värisee. Vihaan kaikenlaisia kouluesitelmiä, joissa pitää mennä seisomaan luokan eteen. Nuorempana rakastin laulaa kuorossa, mutta en olisi ikinä selvinnyt sooloista.
Tämän takia minusta oli ihanaa, kun seminaarit siirrettiin pandemian takia Zoomiin. Siellä ei tarvitse nähdä ketään eikä oikeasti ehkä jännittäisi niin paljon.
No, ei se auttanut. Ihan samanlainen ramppikuume minulle tuli silti eilen.
Miksen osaa uskoa itseeni tarpeeksi?
Esittelin siis eilen työharjoitteluni, jonka sain tehtyä samalla, kun olin töissä Iloisessa Joulukaupassa 2019 ja 2020.
Yritin päästä esittelemään työtäni ensimmäisenä, mutta lopulta olin kolmestatoista osallistujasta kolmanneksi viimeinen, koska en vain kerennyt huudella nimeäni koskaan tarpeeksi nopeasti.
Siinä sitten muiden presentaatioita kuunnellessani aloin menettää uskoa omaan osaamiseeni ja tekemiseeni. Tuntui, että kaikkien muiden tekemät työharjoittelut olivat jotenkin paljon hienompia ja korkeatasoisempia kuin se, että olin kaupassa töissä. Osa oli saanut töitäkin harjoittelupaikoistaan.
Olisin voinut hakea harjoittelupaikkaa tietysti jostain muualta, esimerkiksi paikkaa markkinnoinnin parissa, joka olisi hyödyttänyt minua ehkä tulevalla urallani paremmin. Olin kuitenkin joka tapauksessa töissä tuolla Iloisessa Joulukaupassa (ja nautin työstä suunnattomasti) ilmankin sitä harjoittelua, joten uusi harjoittelupaikka olisi tarkoittanut kolmen kuukauden kokopäivätyötä vielä tuon lisäksi. Harjoittelun tekeminen samalla kertaa oli siis kätevää ja kävi järkeen enemmän.
On totta, että olisin ehkä oppinut monipuolisemmin muualla, koska minulla on vahva kaupan alan osaaminen jo alla, mutta olen sitä mieltä, että yrittäjien työn seuraaminen etulinjassa oli myös hyvin hyödyllinen kokemus.
Lupaan uskoa itseeni enemmän tästä lähtien
Minulla on selvästi jotain alemmuudentunteita muihin ja eilen instan puolella joku sanoikin tämän olevan huijarisyndrooma, että tuntee tehneensä liian vähän vaikka työ on ollut ihan hyvää ja riittävää.
Usein minua pelottaa lähettää töitäni arvosteltavaksi opettajille, koska ajattelen, ettei ne ole riittävän hyviä. Viime vuonna esimerkiksi palautin markkinointitehtävän, jonka ajattelin olevan ihan surkea ja sain siitä silti arvosanan neljä (meillä on käytössä arvosteluasteikko 1-5 eli 5 on paras). Tällä viikolla yhdessä tentissä oli esseetehtävä, johon minulla ei mielestäni ollut tarpeeksi aikaa vastata ja olisin halunnut paneutua siihen enemmänkin. Sen arvostelu oli kuitenkin yhdeksän pistettä kymmenestä eli en olisi kovinkaan paljon paremmaksi voinut sitä vielä hioa.
Koska opettajatkin olivat sitä mieltä, että työni oli riittävän hyvää harjoittelun läpi saamiseen, on typerää etten osaa uskoa itseeni ja omaan osaamiseeni enempää. Nyt olenkin päättänyt, että alan uskoa itseeni enemmän, koska jos minä en usko, niin miksi kukaan muukaan uskoisi?
HIeman hävettää nämä ovat ”onnistumiset” välillä, kun Jani valmistui puoli vuotta etuajassa insinööriksi, sai opinnäytetyöstään täyden vitosen ja hänen keskiarvonsakin oli lähemmäs viitosta. Minä pääsen osan kursseista läpi rimaa hipoen, muutamia olen joutunut useamman kerran uusimaan ja olen aikataulusta myöhässä jo puolisen vuotta.
Toisaalta minä olen myös viimeiset neljä ja puoli vuotta nukkunut hurjan huonosti. Aamulla herätessä tuntuu usein siltä kuin en olisi nukkunut yhtään. Tämän takia aivot myös ovat ihan sumua ja olen monesti miettinyt, että ehkä opiskelun aloittaminen pienten lasten kanssa ei ollutkaan se paras vaihtoehto. Onneksi nyt ollaan jo lähellä loppukiriä.
Olen myös päättänyt antaa itselleni aikaa etsiä töitä, jos niitä ei heti löydy valmistumiseni jälkeen. En aio synkistellä asiasta vaan etsiä rauhassa uusia tuulia. Uskon, että olen hyvä lisä työyhteisöön, joten varmasti minulle löytyy vielä jotain töitä.
Osaatko sinä uskoa itseesi?
LUE MYÖS:
TÄLTÄ MINÄ NÄYTÄN JA SE ON OKEI
TYÖHAASTATTELUSTA JÄI HYVÄ FIILIS
TULETHAN SEURAAMAAN MYÖS INSTAGRAMISSA @SUSANNAKUOHULA