Odotin sinua jo silloin, kun olit vasta ajatuksen tasolla. Mietin kuinka veisin sinua vauvana vaunulenkeille, kuinka sinä kasvaisit ja leikkisimme yhdessä, kunnes teininä pääsisin kanssa reissaamaan ympäri Eurooppaa. Odotin sinun saapumistasi innoissani. 

Sain tietää heti plussatestin jälkeen, ettei parisuhteen toinen osapuoli ollutkaan ihan samaa mieltä raskaudestani kuin minä vaikka olimme raskautta yhdessä suunnitelleet. Maailmani romahti, mutta sinä olit varmaa alusta asti. Sinut minä pitäisin, koska sinä olit minun oma pieni ihmeeni. Sinun kanssasi elämä olisi ihanaa vaikka olisimme vain kaksin. 

Kävin raskauden aikana hyvin syvissä vesissä ja henkisesti minulla oli vaikeaa. En halunnut raskauden aikana tietää sukupuoltasi, koska totta puhuen pelkäsin sinun olevan poika ja kopio ihmisestä, josta yritin päästä irti. Se ei kuitenkaan olisi saanut minua rakastamaan sinua yhtään sen vähempää, koska sinä olisit silti ollut aivan täydellinen. 

Sängystä nouseminen, päälle pukeminen ja syöminen tuntuivat pitkään mahdottomilta asioilta. Muistin kuitenkin joka ikinen aamu, että minun täytyi pitää huolta myös sinusta itseni lisäksi, joten pakotin itseni ylös, laitoin väkisin vaatteet päälle ja työnsin ruokaa suuhuni. Sinä olit se tärkeä lahja, joka tästä kaikesta uurastuksesta tulisi. 

Ja mikä lahja sinä olitkaan! Olit minun pelastava enkelini, joka piti minut pinnalla, kun olin valmis uppoamaan. Olit täydellinen ja koska kaikella mitä tapahtuu on mielestäni jokin merkitys, minulle annettiin tyttövauva. Oma pieni tyttö, jota sain hoitaa, rakastaa ja suojella. 

Ja suojella sinua minä halusin. Halusin pitää sinut turvassa kaikelta mitä tiesin maailman pitävän sisällään. Ihmisiltä, jotka eivät osaisi arvostaa sinua itseäsi tai jotka eivät haluaisi muuta kuin käyttää sinua hyväkseen. 

Olimme kaksin jo sairaalassa. Ilmoituksestani huolimatta emme saaneet geeniesi kantajaa vieraaksemme silloin emmekä koskaan sen jälkeen. Juuri tuo oli yksi asia, jolta sinua yritin varjella. Halusin kasvattaa sinusta vahvan ja hyvän itsetunnon omaavan nuoren naisen, joka ei välittäisi siitä, ettei hänellä ollut omaa isää. Halusin sinun tietävän, että sinä pystyisit ihan mihin vaan! 

Kotiin päästyämme sinulle tuli koliikki. Ne olivat elämäni väsyneimmät neljä kuukautta. Huusit suoraa kurkkua kaikki yöt niin kovasti, että puhkaisit minulta tärykalvon. Päivisin olit kuitenkin kuin enkeli ja nukuit sikeästi päiväunia. Jaksoin tietäen, ettei koliikkia kestä ikuisesti. 

Sinusta kasvoi tomera pieni taapero, joka puhui täydellisiä lauseita jo 2-vuotiaana. Keskustelimme keskenämme pitkiä juttuja ja meillä oli oikeasti hauskaa. Sinulla ei ollut edes kovinkaan suurta uhmaikää, joten olit todella helppo lapsi. Olit sellainen kuin minulle oli tarkoitettu. Oma henkinen jaksamiseni oli vielä aika pohjamudissa, mutta sinä korjasit minua joka ikinen päivä sanomalla ”äiti, minä rakastan sinua” ja puristamalla kättäni kolmesti. 

Kasvoit isommaksi ja viisaammaksi. Opit itse lukemaan 5-vuotiaana ja olin sinusta suunnattoman ylpeä. En voinut muuta kuin hymyillä ja ehkä vähän punastella, kun ilmoitit jokaiselle kassatädille, että sinulla ei ollut isää, oli vain ihana äiti. 

Olit niin innokas eskarilainen ja koululainen. Halusit joka päivä oppia jotain uutta. Vaikka olit vasta seitsemän, moni kehui sinua henkisesti vanhemmaksi. Jopa yksi ystäväni, joka ei pidä lapsista, rakasti seuraasi. Kanssasi pystyi juttelemaan mistä vain ja sait minut aina hyvälle tuulelle. Tottakai meilläkin oli huonot päivämme, mutta emme ikinä menneet vihaisena nukkumaan. 

Sitten löysin rinnalleni kumppanin, jonka kanssa tulit ihanasti toimeen. Olin ehkä vähän naiivi, kun kuvittelin perhe-elämän alkavan sujumaan samantien hyvin, koska teillä kahdella oli niin kivaa keskenänne. 

Kun tulit teini-ikään ja aloit kysellä perimästäsi, minut valtasi pakokauhu. Olin siirtänyt kertomista aina vain eteenpäin, koska en halunnut satuttaa sinua ajatuksella, ettei joku halunnut sinua. Minä halusin sinut molempien puolesta ja minä olin koko lapsuutesi yrittänyt parhaani mukaan olla riittävä vanhempi molempien puolesta. Kerroin kuitenkin sinulle kaiken minkä halusit tietää, vaikka tiesin sen särkevän sinun sydämesi. 

Ja kuinka se sattuikaan nähdä sinut niin palasina! Ajatus siitä, että minä olin vastuussa siitä, että sinuun sattui, söi minua sisältä. Minä olin päättänyt tuoda sinut maailmaan ilman toista vanhempaa. Minä olin päättänyt, että haluan sinun syntyvän isättömänä. 

En voinut suojella sinua siltä tuskalta, jolta olin yrittänyt pitää sinut turvassa syntymästäsi asti. Siltä tuskalta, jonka minä olin jo kärsinyt ja nyt kärsin uudelleen katsoessani sinun kipuiluasi asian kanssa. 

Olit kuitenkin taistelija aivan kuten minäkin olin ollut. Kävit pohjalla, mutta nousit sieltä ylös entistä vahvempana. Lupaan ja vannon, että jonakin päivänä kaikki tuo kipu on vain kaukainen muisto huonoista ajoista. Huomaat, ettet oikeasti koskaan tarvinnutkaan sitä ihmistä, jonka kuvittelit tarvitsevasi. 

Koska sinulla on koko ajan ollut minut ja nyt sinulla on myös isäpuoli, joka tekee kaikkensa onnesi eteen. Minun käy sääliksi sitä ihmistä, joka on tietoisesti tehnyt valinnan pysyä poissa elämästäsi, koska he tässä menettävät, et sinä. Sinä olet upea ja vahva naisen alku, joka edelleen pystyy ihan mihin vain haluaa ja joka selviää mistä vain. Sinä olet mahtavaa seuraa, osaat kuunnella sydäntäsi ja seurata sitä. Osaat olla juuri se, joka itse olet etkä anna muiden määrittää itseäsi. Sinä olet oma itsesi ja ylpeä siitä. 

Eivätkä sanat edes riitä kertomaan kuinka ylpeä minä olen sinusta enkä malta odottaa miten mahtava aikuinen sinusta vielä kasvaa. 

Kuten lapsuuden lempikirjassasi sanottiin: 

Rakkaudella, äitisi

”Tämä on vain vaihe ja se menee ohi.”

Näin muistutan itseäni kymmeniä kertoja päivässä. Samalla hengitän syvään ja lasken viiteen. 

Taaperon uhmaikä koettelee rautaisimpiakin hermoja. Taaperon mielialat vaihtelevat viiden minuutin aikana tuhannesti, jolloin aikuiselta vaaditaan loppumatonta kärsivällisyyttä. Itse olen tunnetusti aika tulinen luonne, joten taaperon vaikea uhmaikä on tarkoittanut minun kohdallani aikaa itsetutkiskelulle. 

Olin lasten kanssa kesällä päivät yksin Janin ollessa töissä. Olimme muutenkin tiiviisti koko ajan yhdessä koko kesäloman, kun lapset olivat lomalla päiväkodista koko kesän. Tämä tarkoittikin käytännössä sitä, että olimme taaperon kanssa napit vastakkain joka toinen sekunti, kun hän ei halunnut tehdä mitä minä pyysin tai käskin. 

Aiemmin ensimmäinen reaktioni oli huutaa, koska kyllähän se nyt on niin, että aikuinen määrää ja lapsi tottelee. Väsyneenä jaksan entistä huonommin ”väärin” käyttäytyviä lapsia ja silloin yleensä huusin vielä herkemmin. Kukapa nyt jaksaisi konflikteja väsyneenä?

Nykyään yritän kuitenkin hengittää syvään ja keskustella lapsen kanssa rauhallisesti. Pyydän taaperolta asian tekemistä uudelleen monta kertaa ennen kuin tulistun. Meillä lapset tietävät joutuvansa hetkeksi nurkkaan miettimään asioita, jos he eivät tottele vielä sillä kymmenennellä kerrallakaan, kun jotain pyydetään ja nykyisin taaperon kanssa nurkkaan joudutaan turvautumaan entistä harvemmin. 

Pienin askelin olemme ehkä pääsemässä pisteeseen, jossa taapero ymmärtää, että minä olen se auktoriteetti ja hän ei. Tosin nykyään taapero sanoo itse menevänsä nurkkaan, kun on tuhma, joten se on hieman menettänyt merkityksensä. 

Tähän pisteeseen pääseminen on kuitenkin kestänyt tovin. Vivialla on todella tulinen temperamentti, mutta hän kuitenkin rauhoittuu todella nopeasti. Suuttumus unohdetaan yleensä yhtä nopeasti kuin se on tullutkin. Rauhoittumiseen hän tarvitsee oman rauhaisan paikan ja hetken, jonka jälkeen kaikki on taas hyvin. Yleensä hän menee hetkeksi omaan sänkyyn mököttämään pehmopupunsa kanssa ja palaa takaisin hymyillen leveästi. 

Yritän muistuttaa itseäni siis päivittäin, että lapset ovat pieniä vain kerran ja minun väsyttävä arkeni on heidän lapsuutensa, joten en halua heille lapsuusmuistoja, joissa heille aina vain huudetaan ja heitä torutaan. Edelleenkään meillä ei hyväksytä huonoa käytöstä, kun tiedetään lasten osaavan käyttäytyä kunnolla, mutta kaikille sattuu joskus huonoja päiviä. Niin lapsille kuin aikuisille. Ja ne ovat sallittuja. 

Kesän aikana huomasin entistä enemmän, että omalla ajattelulla on kaikkeen ihan huiman suuri vaikutus. Jos ajattelee positiivisesti heti aamusta, että tästä tulee hyvä päivä, yleensä niin myös käy. Tämä pätee myös lasten kanssa. Kun ajattelen positiivisesti jokaisen tilanteen, on niistä uhmakiukuista huomattavasti helpompi myös itse selvitä kunnialla. 

Joku saattaa tätä lukiessaan ajatella, että no tottakai positiivinen ajattelu auttaa! Tämä saattaa olla ihan normaali ajattelutapa monelle vanhemmalle, mutta synnytyksen jälkeisen masennuksen jälkeen ja kolmen vuoden univelkojen painaessa omat ajatukset eivät aina ole niitä kaikista positiivisimpia. 

Toivon tämän kaiken uhmailun ja keskustelemisen johtavan siihen, että joskus tulevaisuudessa meillä asuu päättäväinen, mutta tottelevainen lapsi, joka osaa tehdä itse järkeviä päätöksiä. Sitä vartenhan me aikuiset lapsille olemme olemassa. Kasvattamassa heistä kunnon kansalaisia.