2-vuotiaamme opettelee tunteiden hallintaa rakkaimman pehmolelunsa avulla
0Meidän taapero on kohta 2 vuotta ja viisi kuukautta vanha. Hänelle on kehittynyt todella kova oma tahto, jota hän ei osaa vielä ihan säädellä. Välillä se on hänelle itselleenkin selvästi vaikeaa.
Vivia on useimmiten rauhallinen lapsi, joka leikkii pitkään omia leikkejään. Välillä hän riehaantuu juoksemaan tai hyppimään. Yleensä hän tottelee nopeasti, jos häntä pyydetään lopettamaan. Välillä hän kuitenkin suuttuu tästä ja jatkaa. Jos häntä komentaa uudelleen, hän alkaa polkea jalkaansa tuiman näköisenä. Tuttua varmaan taaperoiden vanhemmille. Usein harmituksen yllättäessä Vivia hakeutuu yksin omaan sänkyyn hetkeksi pehmolelunsa kanssa rauhoittumaan ja tulee kohta takaisin nauraen.
Jos Vivia kaatuu tai muuten tulee itku, hän etsii heti käsiinsä rakkaan pehmopupunsa, jonka hän sai isosiskoltaan jo synnytyssairaalaan. Pupua itketään myös vaikka tultaisiin hakemaan lohtua syliin. Pupu on turvaa tuova kotoisa esine, joka toimii lohduttajana myös päiväkodissa.
Nyt Vivia on alkanut opetella mitä tarkoittaa sanat pelottaa ja itkee. Hän kertoo usein pupun pelkäävän tai pupua itkettävän, jos hän itse selvästi tuntee näitä asioita. Hän myös saattaa kertoa syyn miksi pupua pelottaa tai itkettää.
Usein pupulla on myös ikävä isiä, Beaa tai Melissaa. Pupu tekee kaiken Vivian kanssa. Se laskee ennen Viviaa, tulee mukaan keittiöön ja katselee, kun Vivia syö. Joskus Vivia yrittää myös syöttää sitä. Nukkumaan mennessä pitää aina tarkistaa, että myös pupulla on peitto ja että pupukin saa pusun.
Minusta on ihanaa, että lapsellamme on turvallinen tapa käsitellä suuria tunteitaan, jotka ehkä hieman pelottavatkin häntä. Ovathan ne suuret tunteet pienelle lapselle aivan uusia ja outoja. Tunteiden käsittelyssä on hyvä muistaa, että sanoittaa lapselle mitä hän saattaa tuntea. Kysynkin häneltä aina mitä hän tuntee. Usein Vivia vastaa pupun tuntevan tunteet, mutta ymmärrän sen olevan hänen tapansa käsitellä tunteitaan.
Onko teidän taaperoilla turvaa tuovia pehmoleluja?
Asukuvat, joita en uskaltanut julkaista
Nämä kuvat on otettu Janin siskon valmistujaisista melkein kaksi vuotta sitten. Olin muutamaa kuukautta aiemmin lopettanut imettämisen ja hiukseni lähtivät irti. Niitä lähti kunnon tuppoina, joten näin parhaaksi leikata hyvin lyhyen pixie-mallin ja antaa hiusten vahvistua. En ollut vielä kovin itsevarma tuosta lyhyestä mallista, koska mielestäni se sai kasvoni näyttämään pyöreämmiltä.
Olin myös lihonut imettämisen lopettamisen jälkeen huomattavasti eikä se ainakaan auttanut tuon itsetunnon kanssa. Minulla oli päällä mekko, jonka äitini oli löytänyt kirpparilta. Mikään omassa kaapissa oleva mekko ei mahtunut päälle.
Otimme kuitenkin Melissan kanssa asukuvia. Ne eivät päätyneet blogiin vaikka monesti niitä sinne latasin ja aloin kirjoittamaan saatetekstiä. En vaan kestänyt miten paljon olin muuttunut niin lyhyessä ajassa. Synnytyksen jälkeinen masennus, lihominen ja hiustenlähtö saivat minut epäilemään itseäni.
Jälkikäteen katsottuna kuvat ovat minusta ihan kivoja. Asu oli mukava päällä, näytti kivalta ja tunsin siinä itseni taas minuksi. Mammalomalla kun ei kauheasti tullut panostettua omaan ulkonäköön.
Muistan rakastaneeni nuo pinkit ballerinat puhki. Ne olivat niin mukavat jalassa, että käytin niitä koko kesän, kunnes niistä lähti lopulta pohja irti ja ne näyttivät muutenkin jo kamalilta. Toivottavasti löydän tulevaksikin kesäksi jotkut yhtä ihanat ballerinat.
Mekko: Vila
Jakku: New Yorker
Ballerinat: Dinsko