Olen aina ollut hyvin kokeileva ja avoin muutoksille hiusteni suhteen. Hiukset kasvavat kuitenkin aina takaisin.

Hiukseni olivat aiemmin kovalla koetuksella, kun värjäsin hiuksiani kuukausittain. Pääsin kuitenkin tästä värjäyskierteestä irti raskauden myötä, jolloin päätin antaa hiuksilleni huilitauon. Raskauden ja imetyksen aikana hiukset voivatkin hyvin.

Kunnes tuli se päivä, kun lopetin imetyksen. Hiuksia alkoi irtoilla ja leikkasin hiukset lyhyeksi, koska en jaksanut sitä sulkasatoa. En kuitenkaan värjännyt hiuksia, koska toisaalta tykkäsin siitä helppoudesta, ettei hiuksia tarvitse olla koko ajan värjäämässä, mutta myös toisaalta olin tyytyväinen omaankin väriini. Minulla kuitenkin on luonnostaan todella tumma ruskea tukka, jossa on vivahde punaista. Ei kovin moni suomalainen varmaan pysty samaistumaan.

Näin yli kaksi vuotta hiuksia värjäämättä olleena aloin jo kaipaamaan värjäyksen tuomaa muutosta. Värjäsin aiemmin kuitenkin vähintään puolen vuoden välein hiukseni eri väriseksi. Hiukseni ovat olleet blondit, mustat, punaiset, oranssit, ruskeat ja tumman pinkit. Nyt ne olivat vaan tylsän ruskeat.

Onneksi Kirsi,  yksi läheisimmistä ystävistäni, on koulutukseltaan kampaaja, joten apu oli lähellä. Suunnittelimme vaalentavamme hiukseni ja antavamme niiden olla muutaman viikon (tai kuukauden) blondit, jonka jälkeen laittaisimme niihin punaisen värin.

No, ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Kuten sanoin, omassa värissäni on vivahde punaista. Se tarkoittaa siis, että minulla on punapigmenttiä ja tämän takia minulla on kesäisin iho täynnä pisamia. Yllätin kuitenkin Kirsinkin sillä kuinka paljon hiuksissani sitä pigmenttiä on. Vaalennusaine kun ei halunnutkaan vaalentaa hiuksiani vaan jättää ne oranssiksi. Kirsi ei ole kuulemma koskaan nähnyt kellään näin paljon punapigmenttiä vaikka hän on aika monta punapigmenttistä päätä vaalentanut.

Pakkohan sitä hiusta oli jollain sitten värjätä, koska en tuon näköisenä olisi kehdannut minnekään mennä. Vaalentamaan emme alkaneet enää lisää, koska ei ollut mitään takeita, että hius olisi oikeasti vaalentunut ja mieluiten halusin hiukset pitää tallella ja mahdollisimman hyvässä kunnossa.

Kirsillä sitten sattui olemaan luumunpunaista väriä kaapissaan ja päätimme kokeilla mitä saisimme sillä aikaiseksi. Värjäysvaiheessa hiukset olivat kirkkaan pinkit ja hieman sain Kelly Osbourne-viboja väristä, mutta ei se loppuen lopuksi jäänytkään ihan sen väriseksi.

Lopputuloksesta tuli siis pinkin ja persikan sekoitus. Väri ei ole tasainen eikä tunnu vielä vuorokaudenkaan jälkeen ihan omalta. Toisaalta halusin jotain radikaalia muutosta, koska en tuntenut enää olevani minä siinä väsyneessä ja kulahtaneessa lookissa ja nämä hiukset vähän myös pakottavat laittautumaan. Minulla on nimittäin ilman meikkiä niin punainen naama, ettei tule mitään. Pinkkien hiusten ja punaisen naaman yhdistelmä kun ei ole millään lailla kaunis.

Tänään olen hieman tuntenut itseni hassuksi näiden hiusten kanssa. Toisaalta tykkään näistä älyttömästi, mutta toisaalta tunnen itseni teiniksi, joka on värjännyt hiukset salaa vanhemmiltaan. Vähän minulla on ollut myös sellainen olo, etteivät ihmiset ota minua tosissaan.

Eilen kotiin tultuani Jani sanoi tykkäävänsä hiuksistani vain pimeässä tai silmät kiinni ja Bea mökötti koko illan, koska hän ei voi saada pinkkiä tukkaa. Viviakin tuntui huomaavan muutoksen, koska hän silitteli hiuksiani pitkin iltaa. Teini taisi olla ainut, joka niitä hiuksia oikeasti arvosti.

Vivia on jo puolitoista eikä vieläkään nuku täysiä yöunia. Heräämme siis joka yö nukuttamaan häntä uudelleen vähintään kolmesti. Jos olemme todella väsyneitä, otamme hänet viereen, jolloin nukumme vielä huonommin, koska taapero pyörii ja potkii unissaan.

Nukuin huonosti myös aikalailla koko raskausajan. Tämä valvomisen määrä alkaa jo tuntua jo aika pahalta. Aivot ovat sumussa ja kaikkeen ajattelemista vaativaan puuhaan tarvitaan hieman ponnisteluja. On kuin pään sisässä olisi sumua, jonka läpi ajatukset kahlaavat ja jonne ne aika usein myös katoavat. 

Tunnen kuitenkin tästä väsymyksestä suurta syyllisyyttä useastakin eri syystä.

Yritimme lasta yli vuoden ja itkin monet illat, aamut ja päivät raskautumisen vaikeutta. Olin aivan varma, etten edes pysty tulemaan raskaaksi yhdellä toimivalla munanjohtimella, mutta tulin kuitenkin ja olin ikionnellinen. Rakastan lastani yli kaiken. 

Tunnen syyllisyyttä jo pelkästä ajatuksesta, että tarvitsen lapsistani lomaa. Kaipaan nukkumista ja sitä, kun herätessä ei väsytä. Sitä tunnetta, kun on levännyt olo. En oikeastaan edes enää muista miltä se tuntuu, mutta kaipaan sitä silti. 

Jaksan ajattelemalla aikaa, jolloin lapset ovat niin isoja, etteivät herätä meitä enää yöllä. Tai aikaisin aamulla. Kyllä se aika vielä joskus tulee. Tuleekohan sitten ikävä aikaa, jolloin lapset eivät antaneet meidän nukkua? Jotenkin minusta tuntuu, että ei tule.