Minulla on ollut teinistä asti huono itsetunto. Oman kehonkuvan tarkastelu alkoi joskus ala-asteella, kun toiset tytöt vertailivat kenellä on ohuimmat reidet. Minulla oli yhdet paksuimmista vaikken ollutkaan lihava. Vertasin itseäni siihen luokan laihimpaan tyttöön, joka näin äitinä ajatellen varmaan kasvoi miinuskäyrillä, kun minä taas kasvoin sillä keskikäyrällä. 

Yläasteella yksi luokan pojista kiusasi minua, koska minulla oli iso takapuoli ja tykkäsin tiukoista housuista. Kauneusihanteena oli silloin se vuosituhanteen vaihteen anorektinen ulkonäkö. 

Tiedättekö, nyt ihmiset haluavat treenata itselleen ison takapuolen, joka minulla oli jo omasta takaa?

Silloinen poikaystävä sanoi ensimmäisen kerran erotessamme, että jos laihduttaisin viisi kiloa, saisin kenet vaan. Sain tuosta kommentista ison kolauksen itsetuntooni enkä sen jälkeen ole ikinä ollut tyytyväinen siihen miltä näytän. Laihduin sen viisi kiloa ja painoin hieman yli neljäkymmentä kiloa. Jopa minun puolitoistametrisessä varressani se oli liian vähän. Siltikin tunsin olevani lihava. 

Melissaa odottaessani söin suruuni liikaa suklaata ja lihoin liikaa. Neuvolassa minua muistuteltiin painosta joka kerralla. Lihoin 25 kiloa, joista sairaalaan jäi ehkä kaksi. Kyllä minä laihduin puolen vuoden aikana entisiin mittoihini, koska mahduin farkkuihini Melissan ollessa puolivuotias. 

Siitä alkoi vuosien jojoilu, joka ei ole vieläkään loppunut. Kuusi vuotta sitten aloitin laihdutuskuurin, jonka ansiosta laihduinkin unelmamittoihini. En ollut kiinteä joka kohdasta ja löysin itsestäni moitittavaa, mutta tykkäsin siitä miltä näytin ja vaatteet mahtuivat. Mahduin kaupassa kokoon S. Olin innoissani uudesta vaatekoosta, mutten ollut muuten onnellinen. Näen sen itsekin kuvista miten surkeana olin. 

Tuli uusi parisuhde ja poikaystävän kanssa oli kiva herkutella hyvällä ruoalla. Aika nopeasti tuli myös kohdunulkoinen raskaus, raastava vuosi, jonka aikana yritimme uutta raskautta, keskenmeno ja vihdoin se uusi raskaus. Tässä ajassa lihoin 15 kiloa. Olen aina ollut lohtu- ja stressisyöjä ja ruoka sekä herkut toivat edes hetkeksi paremman mielen. Mikään vaatteistani ei enää mahtunut päälle ja shoppailu ei ollut enää kivaa. 

Raskauden aikana painoa tuli lisää noin seitsemän kiloa. Raskauden aikana lisäkilot eivät kuitenkaan tuoneet mukanaan huonompaa itsetuntoa vaan pitkästä aikaa tunsin itseni kauniiksi vaikka minulla olikin iso maha.

Raskauskilot tippuivat ristiäisiin mennessä. Kuitenkin imetyksen loputtua ja hormonikierukan asennuksen jälkeen olen lihonut ne seitsemän kiloa ja muutaman lisää takaisin. 

Välttelen peilejä niin paljon kuin mahdollista. En tykkää enää shoppailusta vaikka ennen vaatteet ja muoti olivat henkireikäni. Tunnen itseni rumaksi ja paisuneeksi. Aiemmin välttelin myös kameraa niin paljon kuin mahdollista, mutta nyt olen alkanut liikkua pois myös mukavuusalueeltani ja ottaa blogiin asukuvia. 

Haluaisin löytää itselleni sopivan painon, jossa olen itseeni tyytyväinen. Siihen tarvitsisin itselleni sopivan ruokavalion ja sopivan treenikalenterin. Ja luultavasti huomattavasti paremmat yöunet kuin nyt. Itsekurini ei myöskään ole tarpeeksi hyvä noudattamaan tiukkoja ohjeita. 

En osta lapsille paljon vaatteita kaupasta normaalihinnalla. Meillä ostetaan suurin osa vaatteista kirpputoreilta. Jos menemme kauppaan ostamaan vaatteita, kierrän ensimmäisenä alerekit. Normaalihintaisiakin vaatteita ostan yleensä jonkun alelapun kanssa. Esimerkiksi H&M:lle voi viedä vanhat (jopa rikkinäiset) vaatteet ja kodin tekstiilit kierrätykseen ja jokaista ostoskassin kokoista pussia vastaan saa lapun, joka oikeuttaa alennukseen yhdestä normaalihintaisesta vaatteesta seuraavalla ostokerralla. Nyt konmarittaessani olen vienyt kauppaan aika monta kierrätyspussia. 

Lapset saavat vaikuttaa tietyissä rajoissa vaateostoksiin. Yleensä keskustelemme vaatteiden hinnoista ja mielestäni liian kalliit vaatteet jäävät kauppaan. Teini tietää, ettei merkkivaatteet ole meidän budjettiimme sopivia, joten hän maksaa niistä osan itse. 

Vien lapset yleensä ostoksille aleaikaan, jolloin he saavat valita vaatteita. Teimme näin myös äitini kanssa ollessani nuorempi ja muistan, kun aina menimme ostoksille alen viimeisinä päivinä, jolloin kaupoissa oli -70% ja sain yleensä jonkun budjetin, johon sain valita mieleisiäni vaatteita. 

Aiemmin Vivia ei ole kiinnostunut kaupassa vaatteista. Nyt hän on kuitenkin kotonakin alkanut kiinnittää huomiota päällään oleviin vaatteisiin ja keimailla, jos päälle laitetaan mekko. Olimmekin viime viikolla H&M:llä ja Vivia näki kissamekon, jota hän meni halailemaan ja sanoi mekolle monta kertaa ”hau hau”. Eihän sitä kauppaan voinut jättää, kun lapsi rakastui mekkoon täyttä päätä. 

Kaupasta ulos tullessamme Jani kritisoi minua siitä, että kasvatan lapsesta impulsiivishoppailijaa, koska ostan tälle mitä hän haluaa. En kuitenkaan itse tunne ostavani lapselle joka kerta jotain ja osaan olla kaupassa myös sen huutavan lapsen kanssa, jonka joku ehkä hiljentäisi ostamalla lapselle jotain mieleistä.