Voisin muuttaa Tampereelle. Siitä on lyhyt matka pääkaupunkiseudulla järjestettäviin tapahtumiin ja pidän kaupungista. En kuitenkaan koskaan ole tuntenut vetoa pois Kuopiosta. Jos olisi pakko muuttaa Suomen sisällä, valitsisin Tampereen. 

Vanhemmillani on kesämökki Lapissa, joten olen viettänyt kaikki lapsuuteni pääsiäiset Lapissa. Näin aikuisena on ollut vaikea saada vapaata Lapin reissulle, joka vaatii aika paljon aikaa, kun Kuopiosta lähtee, joten en ihan niin usein siellä ole käynyt. Ehkä ensi talvena menemme taas Saariselälle laskettelemaan. 

Pepsi Max.

Puhelimessani on Pokemon Go, jota pelaan ajoittain. Aika usein unohdan laittaa sen päälle ja muistan, kun olen jo kotona, mutta viime kesänä pelasimme paljon Janin kanssa yhdessä. 

Tabletilla pelaan Simpsons: Tapped Outia, jota olen pelannut varmaan kohta jo viisi vuotta. Olen myös koukussa Disneyn peliin, jossa rakennetaan omaa Disneylandia ja kerätään hahmoja sinne. 

Perheemme tiiviys. Tykkäämme hassutella, katsella elokuvia ja vain olla yhdessä. 

Suklaa. Se on minun ehdoton heikkous. Tosin siitepölyaika on laittanut stopin suklaan syönnille, koska suklaa ja siitepöly ristivaikuttavat toisiinsa. 

Se, että hän pysyy rinnallani vaikka mitä tapahtuisi. Olen saanut kärsiä osani sammakoista, jotka eivät tukeneet minua ja Jani on aivan heidän vastakohtansa. Rakastan myös sitä kuinka hän tukee blogiharrastustani ja on täysillä mukana kaikessa mitä teen sekä iloitsee kanssani onnistumisista. 

Rakastan myös sitä kuinka hyvä isä hän on lapsillemme. 

Tykkäämme Janin kanssa käydä kahdestaan syömässä ulkona ja elokuvissa. Se on harvinaista herkkua, koska saamme harvoin lastenhoitajan kotiin. Eilen kävimme leffatreffeillä teini mukanamme katsomassa Solo: a Star Wars Storyn. Vahva suositus jokaiselle Star Warsista pitävälle! 

Perheenä rakastamme pelata lautapelejä. Beakin alkaa olla jo niin iso, että jaksaa hetken keskittyä lautapeleihin ja olemmekin nyt opetelleet pelaamaan Muuttuvaa labyrinttia. 

Tämä on minun tarinani siitä, kun minulla todettiin synnytyksen jälkeinen masennus.

Tiedättekö sen tunteen, kun on ihan rikki, poikki, särki ja loppu? Kun on ihan väsynyt vauvan itkuun, uhmaikäisen uhmaan, teinin teineilyyn, alati täyttyvään pyykkikoriin ja astianpesukoneen täyttämiseen? Kun tekisi mieli vain nukkua ja herätä kolmen vuoden päästä? 

Minä tiedän. 

Luulin olevani valmistautunut vauvan tuloon ja sen mukanaan tuomaan hormonimyrskyyn, koska esikoisen jälkeen minulla oli lievä synnytyksen jälkeinen masennus. Tämä oli kuitenkin elämäntilanteessa, jossa olin jäänyt raskauden aikana yksin hyvin nuorena. Ajattelin masentuneisuuden olevan silloin monen asian summa.

Tällä kertaa vauva oli yhdessä hankittu, molempien rakastama ja hyvin toivottu. Kohdunulkoisen ja keskenmenon jälkeen raskaus ja vauva tuntuivat ihmeiltä ja koko raskausajan hehkuinkin. Olin valmistautunut huonosti nukkuvaan vauvaan ja yöherätyksiin muistellen esikoisen koliikkia. En kuitenkaan osannut valmistautua siihen, ettei vauva rauhoitu millään edes päivällä vaan suurimman osan ajasta hän vain huutaa eikä hänelle kelpaa kuin äiti. Kävin jopa vessassa välillä vauva rintarepussa.

Tuo kaikki käy kenen vain jaksamiselle. Kuitenkin ihmiselle, jolla on aiempaa masennustaustaa ja taipuvaisuutta maanis-depressiivisyyteen, on tällainen vielä vaikeampaa. Ja niin minä putosin sinne masennuskuoppaan, jonka luulin tällä kertaa välttäväni.

Nukuin aamut pitkään vauvan kanssa ja lopun ajan päivästä vain haahuilin kotona. Vauva vihasi pitkällään oloa vaunuissa (tai ylipäätään pitkällään oloa), joten emme voineet kunnolla ulkoilla ennen rattaisiin siirtymistä. Kaipasin omaa, vanhaa itseäni, joka jaksoi tehdä muutakin kuin maata sohvalla suklaalevyn turvin.

En kuitenkaan tohtinut jättää huutavaa vauvaa isän hoiviin, kun tiesin vauvan rauhoittuvan paremmin minun kanssani. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt ottaa sitä omaa aikaa, koska se olisi ollut tärkeää omalle hyvinvoinnille.

En jaksanut enää myöskään tavata ketään. Laitoin viestiä ystäville, mutta näin heitä harvoin. Vihasin ihmisten yllätysvierailuja, koska koti ja minä olimme kuin pommin jäljiltä.

 

Kävimme yleensä neuvolassa yhdessä Janin kanssa eikä siellä koskaan tullut puheeksi oma hyvinvointi. Kerran menin neuvolaan yksinäni ja se kaikki ahdistuneisuus, jonka olin pitänyt sisälläni, vain tulvi ulos. Ensimmäistä kertaa kuukausiin itkin, koska oli niin paha olla.

Tunsin myös huonoa omaatuntoa siitä, että vaikka minulla oli ihanat lapset ja rakastava puoliso, en osannut olla onnellinen vaan kaikki tuntui hyvin raskaalta ja vaikealta. Olin kyllä onnellinen ja kiitollinen kaikesta mitä minulla oli ja iloitsin pienistäkin asioista, mutta elämä ja arki yleensäkin tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.

Kävin muutaman kerran juttelemassa tutun neuvolatädin kanssa ja sain avattua sanaisen arkkuni myös Janille. Olin turhaan pelännyt kertoa myös niistä pahoista tuntemuksista Janille. Hän auttoi parhaansa mukaan ja piti huolta, että minun oli hyvä olla. Osaksi ehkä halusin säästää häntä pahalta ololtani, koska olin todella masentunut kohdunulkoisen jälkeen ja meni pitkään, etten osannut iloita oikein mistään. En halunnut näyttää hänelle olevani taas huonossa kunnossa.

Kun vauva oli tarpeeksi iso istumaan rattaissa, pääsimme vihdoin ulkoilemaan. Vihdoin minulla oli vauva, joka suostui olemaan rattaissaan. Ulkoilma ja lyhyetkin kävelylenkit auttoivat jaksamaan paremmin.