Tämä on minulle todella vaikea aihe kirjoittaa. Niin vaikea, että melkein jätin aiheesta kirjoittamatta. 

Olen aina ollut ihan supersosiaalinen. Asuimme ennen kouluun menoani rivitalossa ja pihalla leikkiessäni kysyin jokaiselta ohi kulkevalta minne he olivat menossa, mistä tulossa, kenen kanssa ja miksi. Näin jälkikäteen ajateltuna olen ollut varmaan monen aikuisen mielestä aika rasittava lapsi.

Muutimme uudelle asuinalueelle juuri ennen kuin menin kouluun. Kouluun mennessä en siis tuntenut luokaltani ketään. Kaikilla muilla oli ne tutut päiväkoti- ja eskarikaverit, mutta minä olin yksin. Kunnes ensimmäisellä välitunnilla sain ensimmäisen ystäväni. Tai saattoi siinä mennä hetki kauemmin, mutta viikon kuluttua olin ystävä jo koko luokan tyttöjen kanssa. 

Viidennelle luokalle menin taas uuteen kouluun, koska vanha koulumme lakkautettiin. Koko luokkamme ripoteltiin eri luokille ja taas sain uusia ystäviä hyvin nopeasti. Yksi näistä ystävistä on myös Melissan kummi ja minä olen hänen tyttärensä kummi. Niin ne jotkut ystävyyssuhteet vain kestävät <3

Myös yläasteelta ja lukiosta löysin nopeasti kavereita. Vielä lukiossa sosiaalinen kalenterini oli hyvin täynnä vaikka minulla oli poikaystäväkin viemässä aikaani. 

Teininä raskaaksi tuleminen ja lapsen pitäminen ei kuitenkaan tee ihmeitä isolle kaveripiirille. Tai no, kyllä se ihmeen nopeasti pieneni. Minulle jäi laajasta kaveripiiristä jäljelle alle kourallinen ihmisiä, joille soittaa. Vuosien kuluessa ne ihmiset hupenivat yhteen. Siihen samaiseen, jonka löysin viidenneltä luokalta <3

Olen ystävystynyt myös aikuisiällä sekä työn että blogini kautta. Minulla on myös ne kaksi ihanaa ystävää, joiden kasvua ensin lapsesta teiniksi ja sitten teinistä aikuiseksi seurasin.

Onhan minulla parisuhde, jossa olen parhaan ystäväni kanssa, mutta ei sitä voi verrata tavalliseen ystävyyssuhteeseen. Kaipaisin myös elämääni äitikaveria, jolle voisin tarvittaessa jakaa huoliani.  Sen jonkun joka ymmärtäisi kaiken lapsiin liittyvän. 

Voin syyttää tilanteesta vain ja ainoastaan itseäni. Olen todella huono lähtemään minnekään. En ole kertaakaan käynyt lasten kanssa perhekerhoissa ja nykyään uusien ihmisten tapaaminen ahdistaakin minua. Pakko myöntää, että tuttujenkin tapaaminen ahistaa, koska häpeän sitä miltä näytän. Muut äidit ovat jo elämänsä kunnossa ja minä olen vain kerännyt lisää painoa raskauden jälkeen.

Yksi tätä häpeää vahvistava kokemus sattui viime viikolla, kun näin vanhaa tuttuani, moikkasin häntä ja hän katsoi minua pitkään ennen kuin tajusi kuka olen. Hän myös sanoi ääneen, ettei meinannut tunnistaa minua vaikka olemme hyvin aktiivisesti vuorovaikutuksessa sosiaalisessa mediassa. 

Meinasi ihan unohtua kirjoittaa Tallinnan reissun viimeisestä päivästä. Jos haluat lukea reissusta Tallinnaan tapahtumajärjestyksessä, käy lukemassa ensin postaukset perjantaista, lauantain alkupuolesta ja lauantain loppupuolesta.

Sunnuntaiaamu koitti liian pian ja olin nukkunut hieman huonosti edellisenä päivänä kadonneen puhelimeni takia. Se harmitti edelleen, mutta eihän sille mitään voinut. Nousimme reippaina ylös ja menimme aamiaiselle. Aamiaisravintola oli täynnä porukkaa, mutta onnistuimme kuitenkin löytämään pöydän aika nopeasti.

Aamiaisen jälkeen päätimme mennä hetkeksi nauttimaan hieman edellistä päivää hiljaisemmasta kylpylästä. Suurin osa hotellivieraista taisi käyttää kylpylää iltapäivällä ja illalla. Aamusta siellä olikin ihanan tyhjää ja saimme höyrysaunan sekä porealtaan kokonaan itsellemme.

Lähdimme Tallinkin Megastarilla takaisin 13.30. Ennen laivan lähtöä luovutimme huoneen ja menimme odottelemaan terminaaliin. Päätimme mennä terminaaliin uberilla, koska toisesta matkalaukustamme hajosi reissussa rengas ja sitä olisi ollut inhottava raahata perässä. Tämä viimeinen uber-kuski oli ihan huippu. Hän kävi nostamassa laukkumme takakonttiin ja pois, oli ystävällinen ja kaikin puolin kehuttava. Jätimmekin hänelle ison tipin. Uberista ei siis jäänyt huonoja muistoja, lukuunottamatta sitä kuskia, jonka autoon puhelimeni jäi ja joka ei enää yhtäkkiä muistanutkaan meitä kuskanneensa.

Jos viime hetken ostoksia olisi vielä halunnut tehdä tai jos Tallinnaan tulee vain muutamaksi tunniksi, olisi terminaalin läheisyydessä ollut vielä paljon mahdollisuuksia shoppailuun. Nautica-ostoskeskuksesta olisi varmasti löytynyt kaikki tarvittava, kuten iso Rimi-ruokakauppa, joka näytti palvelevan iltaisin 23 asti.

Terminaalissa oli todella paljon ihmisiä. Taisi olla tuo 13.30 lähtevä shuttle se kaikista suosituin Tallinkin lähtö. Koska oli sunnuntai ja kello ei ollut vielä kovinkaan paljon, näkyi terminaalissa aika monta ihmistä krapulassa. Terminaalin baaritiski olikin täynnä ihmisiä hakemassa tasoittavia. Olimme edellisiltana ravintolassa palattuamme todistaneet yhden suomalaisen painelemassa hissin nappia aika monta kertaa ennen kuin hän tajusi hissin jo oikeasti tulleen ja sama kaveri näytti aika huonovointiselta terminaalissakin.

Löysimme laivasta onneksi istumapaikat ja yllätykseksemme laiva lähti liikkeelle varttia aiemmin kuin oli tarkoitus. Ilmeisesti se lähtee kaikkien matkustajien kyytiin tultua. Laivamatka kesti pari tuntia, jonka jälkeen meillä oli Helsingissä aikaa muutama tunti ennen bussin lähtöä. Kävimme syömässä ja menimme sielläkin terminaaliin istumaan. Aika väsyneitä olimme reissusta ja bussissa molemmat nukuimmekin osan matkasta.

Lähdimme reissuun rentoutumaan ilman lapsia ja olihan se reissu osaksi ihan rentouttava. Kuopiosta on kuitenkin aika pitkä matka Tallinnaan ja muaallekin, kun kulkee bussilla ja laivalla ja meillä menikin iso osa kahdesta päivästä pelkkään matkustamiseen. Seuraavalle kahdenkeskiselle ulkomaan matkalle lähdelle kyllä lentokoneella jo Kuopiosta. Näin säästämme huomattavasti aikaa ja matka tuntuu jo alusta asti rentouttavammalta.