Esikoiseni syntyi ollessani 18-vuotias. Olin muutamaa kuukautta vaille yhdeksäntoista ja kävin lukion kolmatta luokkaa. Olin yksin, omasta tahdostani.

Vuotta aiemmin olin tanssinut vanhojen päivänä prinsessapuvussani ja suunnitellut ystävieni kanssa seuraavan vuoden penkkariasuja. Minulla oli poikaystävä, jonka kanssa yhtenä päivänä olimme yhdessä ja toisena emme. Erosimme aina poikaystäväni tahdosta. Erosta ei kulunut viikkoakaan, kun olimme taas yhdessä. Tiesin, ettei hän ollut erossa olomme aikana yksin. Kuulin kyllä mitä ihmiset puhuivat viimeiset vuodet ja kuinka minä olin se tyhmä tyttö, joka aina otti pettävän poikaystävän takaisin. Sydämeeni sattui ajatella häntä toisten kanssa, mutta joka kerta annoin anteeksi.

Tätä oli kestänyt jo muutaman vuoden. Vanhojen päivän jatkoilla poikaystäväni otti puheeksi vauvan.

Olimme jo aiemmin keskustelleet lapsista ja sopineet hankkivamme lapsia nuorina. Niin me aloimme yrittää lasta. Penkkarisuunnitelmat unohtuivat. Muutama kuukausi meni hyvin, poikaystävä käyttäytyi mielestäni niin ihanasti.

Haimme yhteistä opiskelija-asuntoa ja saimme kirjeen, jossa kerrottiin meille vapautuvan asunnon kesän alusta. Suunnittelin vauvalle omaa nurkkausta makuuhuoneeseemme. Olin onnellinen.

Tein positiivisen raskaustestin poikaystäväni vanhempieni vessassa. Olin onneni kukkuloilla, kun testiin tuli toinenkin pinkki viiva. En koskaan unohda poikaystäväni reaktiota. Ymmärsin heti, että poikaystäväni ei halunnutkaan enää vauvaa, vaan abortin. Sanoin ei, keräsin tavarani ja kävelin talosta ulos. Kotiin oli matkaa viisi kilometriä. Kävelin koko matkan itkien.

Yhteisestä asunnostamme ei koskaan tullut meidän yhteistä kotia. Olin tuossa asunnossa yksinäisempi kuin koskaan. Vietin yöt yksin, päivät poikaystävää odottaen. Tuntui, että hän halusi pysytellä poissa, kaukana minusta.

Ajatus siitä, että tulisin yksin äidiksi alkoi vahvistua. Jotenkin se alkoi tuntua aina vaan paremmalta ajatukselta. Aborttiin en pystynyt, olin tiennyt sen aina. Ja sellaiseen kotiin, jossa isä käy milloin huvittaa, en halunnut lastani tuoda.

Parin kuukauden yhteiselon jälkeen päätin muuttaa takaisin vanhemmilleni. Tällä kertaa se olin minä, joka halusi erota. En antanut periksi, koska en halunnut enää olla hänen tyttöystävänsä. En halunnut antaa lapseni kärsiä tyhjistä lupauksista tai ennakoimattomasta käytöksestä. Olin antanut poikaystävälleni monta mahdollisuutta kasvaa aikuiseksi enkä jaksanut sitä kissa-hiiri-leikkiä enää.

Olin aivan rikki, poikki ja turta eksäni jäljiltä, kun hänestä erosin. Kun Lissu syntyi, laitoin eksälleni viestin. En koskaan saanut vastausta.

Olin Lissun kanssa kaksin. Rakastin häntä kahden edestä. Lissu rakasti minua. Tuntui hyvältä saada vilpitöntä vastarakkautta. Niin ja ne penkkarit. Ne olivat Lissun ollessa kaksiviikkoinen. Ulkona oli yli kymmenen astetta pakkasta. En mennyt edes katsomaan kavereitani, jotka heittelivät karkkia katsojille.

Kasvoimme Lissun kanssa yhdessä. Lissu kasvatti minut äidiksi enkä muuttaisi yhteistä taivaltamme mitenkään. Lissun isää emme nähneet enää koskaan.

Lissu kysyi ensimmäistä kertaa tänä keväänä isästään. Ennen sitä hän ei ehkä osannut kaivata elämäänsä isää. Nipsun synnyttyä Lissu on alkanut  enemmän miettiä biologisia juuriaan. Kerroin hänelle, etten pidä yhteyttä hänen biologiseen isäänsä, mutta voimme tavata tämän vanhempia. Ja niin olemme tavanneetkin.

Jonain päivänä, vähän liiankin pian, lapseni on tarpeeksi vanha liittyäkseen Facebookiin. Ja sinä päivänä lapsi pystyy itse laittamaan biologiselle isälleen viestiä. Ja se pelottaa minua. Se ihminen, josta olen yrittänyt pitää minun unelmiinsa uskovan lapseni erossa, saattaa olla se, joka murskaa sen pienen sydämen.

Töihin paluu ahdisti minua aivan kamalasti monta viimeistä äitiysloman kuukautta. Ahdistus alkoi lopulta jopa viemään yöuniani. Tiesin fyysisen kuntoni olevan liian huono oikeaan työhöni, olinhan tehnyt korvaavaa työtä jo ennen äitiyslomaani.

Hain syksyn lisähaussa ammattikorkeakouluun opiskelemaan tradenomin tutkintoa englannin kielellä ja pääsykokeeseen menin hyvin väsyneenä ja varmana, etten kyllä sisään pääse. Jotenkin kuitenkin pääsin pääsykokeen hyväksytyin ja jopa riittävin arvosanoin läpi! Minulla on siis koulupaikka ja opiskelu alkoi viikon varoitusajalla eilen.

Myös J aloitti ammattikorkeakoulussa opiskelun eilen. Nyt meillä siis asuu kaksi täyspäiväistä opiskelijaa. Ja mikä parasta, nyt minun ei enää tarvitse ahdistua siitä töihin paluusta. Rakastin asiakaspalvelutyötäni, jossa pääsin näkemään ihmisiä ja olemaan oma sosiaalinen itseni, mutta valitettavasti siitä luopuminen olisi ollut edessä vaikken tähän tutkintoon olisikaan päässyt.

Minulla oli haaveena, ettei minun tarvitsisi alle vuoden ikäistä Nipsua viedä vielä päiväkotiin tai hoitoon ylipäänsä ja eilen astelinkin kouluun vauva mukanani. Kaikki meni oikein hyvin, vauva jaksoi muutaman tunnin ihmetellen luokkahuonetta ja kaikkia uusia luokkatovereitani, mutta kuitenkin ehkä eniten sitä englannin kieltä, jota luokkahuoneessa puhuttiin. Luokkakaverit eivät tuntuneet häiriköityvän vauvan mukana olosta ja opettajilla oli hauskaa, kun he saivat uuden pienen oppilaan. Olen aiemmin käynyt avoimen kautta joitain kursseja tästä samaisesta tutkinnosta ja minulla onkin täksi syksyksi vain muutama kurssi käytävänä. Näissäkään kursseissa ei ole läsnäolopakkoa, joten minun ei tarvitse välttämättä luokkahuoneessa istua koko aikaa. Valinnaisia olisi tarkoitus tutkia, jos niistä löytyisi jotain mieleisiä.

Parasta tässä on, ettei Nipsun tarvitse vielä mennä hoitoon vaan hän voi olla minun kanssani kotona. Nykyään hän nukkuu parit pitkät päikkäritkin, joten ne ajat voin hyvin käyttää opiskeluun. Ja onhan J illat sekä viikonloput kotona, jolloin voin mennä opiskelemaan vaikka kirjastoon.