It’s hard to be a woman
0Tämä viikko on ollu ehkä elämäni vaikein nii henkisesti kuin fyysisesti. Tiistaina heräsin aivan järkyttävään vatsakipuun, joka nosti kamalan kylmän hien. No lopultahan päädyin ambulanssilla sairaalaan ja suoraan leikkaussaliin.
Ei oo helppoa tämä naisen elämä. Sain sit leikkaussalista tultuani tietää olleeni raskaana, mutta raskaus oli kohdun ulkopuolella munanjohtimessa ja koska munanjohdin repesi, niin verta oli ympäri mahaa ja jouduttiin leikkaamaan ja poistamaan oikea munanjohdin. Onneks säästy toinen, niin pystyn siis edelleen hankkimaan lapsia vaikka ei se ehkä helppoo tule olemaan.
Miksikö kirjoitin siitä tänne? Koska naiset, jos menkat tulee liian pitkään(omat kesti 19 päivää ennen kuin munanjohdin repesi) tai koette jotain kummallisia mahakipuja, menkää heti lääkäriin. Itse meinaan tehdä valituksen, koska kävin lääkärissä niiden kuukautisten takia eikä otettu yhtään verikoetta, joka kuulemma on standardi tämän ikäisillä naisilla, jos raskaus on mahdollinen.
Nyt sit vaan makailen sohvalla, koska liikkuminen sattuu aivan liikaa. Mut elämä voittaa.
-S
Kuinka paljon mahtuu pieneen sydämeen
Huh! Paljo on tapahtunu viimesen kolmen kuukauden aikana. Anteeks radiohiljaisuus hyvät kuulijat, jos olette vielä siellä.
Kesällä tuntu, etten koskaan löydä ketään, joka oikeesti rakastaa mua sellasena ku oon. Olin oikeestaan tuntenu niin jo pitkään. Ja sit yhtenä nättinä päivänä kävin kahvilla (tai no oikeastaan hampurilaisella) kaverini kanssa ja siitä alko se rumba, jota kutsun elämäkseni nykyään. Se kaveri esitteli mut miehelle, joka muutti mun elämän täysin.
Kolme kuukautta on lyhyt aika, mut toisaalta se on myös tosi pitkä aika. Siinä ehtii rakastua toiseen ihan varpaitaan myöten ja siihen mahtuu monta riitaa, joiden aikana oon pelänny, että se toinen kävelee ulos ovesta eikä enää koskaan tule takasin. Mutta tämä mies on yllättäny mut täysin sillä, että siinä vaiheessa, kun muut olis paiskannu sen oven kiinni, tämä mies halaa lujempaa ja kuiskaa korvaan, ettei koskaan lähde mihinkään.
Ehkä parasta onkin se, että toiseen voi luottaa täysin. En uskonu pystyväni siihen enää kaikkien niiden pettymysten jälkeen, joita oon kokenu. Mut joka päivä huomaan luottavani tähän mieheen entistä enemmän. Ja rakastavani sitä enemmän ja enemmän, kun jo tuntuu, ettei minun pieneen sydämeen mahdu enää yhtään enempää rakkautta.
Ja yks parhaista asioista on se, että saan oikeesti olla oma itseni. Esimerkiks Halloweenina, vaikkei J välitä koko juhlasta, silti se pukeutu mun mieliks ja juhli mun kanssa sitä.
Anteeks, jos oli superällöö, mut toivottavasti vähän avas mun katoamistemppua. Nyt olen tullut jäädäkseni:)
-S