Kirjoitin aiemmin postauksen minun ja teini-ikäisen tyttäreni hyvistä väleistä. Postausta luettiin todella paljon ja sainkin sen tiimoilta aika paljon palautetta.

Osa oli onnellisia meidän puolesta, koska tulemme niin hyvin toimeen, mutta suurimmaksi osaksi palaute oli negatiivista ja liittyi ikääni. Todella monen mielestä en voi olla hyvä äiti, koska olen niin nuori ja minulla on tyttäreni kanssa niin vähän ikäeroa. En myöskään heidän mielestään voi olla sekä kaveri että äiti, koska toinen rajaa toisen pois.

Itse en tätä ajatusta hyväksy. Kyllä, minulla ja tyttärelläni on ikäeroa vajaa 19 vuotta. Kyllä, olen hänen äitinsä vaikka olen saanut hänet nuorena, mutta kyllä, olen myös hänen ystävänsä.

Ensinnäkin, minusta hyvää äitiyttä ei mitata sillä olenko saanut tyttäreni 18-vuotiaana vai 45-vuotiaana. Minä olen minä, olen sitten 18-vuotias tai 45-vuotias. Olin kypsä ikäisekseni jo varhaisessa teini-iässä ja hoidin naapurin tyttöä 12-vuotiaana. Vaihdoin vaipat, syötin ja nukutin. Minä puoliksi kasvatin sen tytön, joka on jo nykyään aikuinen ja hänen äitinsä muistaa kiittää minua siitä aina. Olin siis kasvattanut yhtä lasta jo 7 vuotta, kun omani syntyi. Ja tästäkin tytöstä kasvoi minun ystäväni.

Toisekseen, olen aina ensisijaisesti tyttäreni äiti. Minä olen se, joka pitää hänestä huolta, auttaa läksyissä, käyttää lääkärissä ja pitää hänestä huolta. Se tarkoittaa myös, että minun sanani on laki. Tyttäreni tietää, että minua on toteltava ja osaa kunnioittaa minua vanhempanaan. Oli hän sitten pieni vauva tai jo aikuinen, tulen aina olemaan hänen äitinsä eikä se muutu yhtään mihinkään.

Kolmanneksi, nämä kaksi edellistä eivät tarkoita, ettenkö voisi olla silti myös hänen ystävänsä. Me pidämme hauskaa, nauramme, riitelemme ja sovimme. Tyttäreni haluaa viettää aikaa kanssani ja onkin kotona viikonloppuisin katsomassa kanssani televisiota tai pelaamassa lautapeliä. Hän ei kapinoi (ainakaan vielä) minua vastaan vaan oikeasti tykkää viettää aikaa kanssani.

Sain kuulla myös, että ei ole tervettä, että me olemme kavereita eikä meillä ole omia kavereita. Enhän minä niin missään vaiheessa sanonut. Ihmisellä voi olla monta parasta ystävää. Minulla on omat ystävät, Melissalla omat ja sitten meillä on myös muutama yhteinen. Eikä meidän mielestä siinä ole mitään outoa.

Mitataanko sinun mielestäsi hyvä äitiys iällä? 

Meille iski viime viikon perjantaina ihan kamala vatsaflunssa, norovirus tai mikälie. Näin jälkikäteen tiedän sen tulleen päiväkodilta, jossa sitä oli ilmeisesti jo alkuviikosta liikkeellä. Päiväkodillakaan eivät olleet ihan varmoja onko liikkeellä norovirus vai tavallinen vatsatauti.

Heräsin perjantaina aamuyöllä aivan järkyttävän huonoon oloon ja sain onneksi Janin hereille hakemaan itselleni sankon, koska en heikotukseltani päässyt sängystä pois. Makasin koko perjantain sängyssä, oksentaen ja leväten sekä kärsien kivuliaista vatsakrampeista. Väsytti aivan kamalasti, mutta en saanut nukuttua. Minua palelsi aivan kuin olisin ollut ulkona pakkasessa alasti vaikka makasin kahden paksun peiton alla. Pääkin oli kipeä. Vielä kirsikkana kakun päällä tähän vatsaflunssaan kuului ripuli. Koska minua heikotti ja huimasi, jouduin joka ikinen kerta vessahädän yllättäessä pyytämään jonkun taluttamaan minut kylpyhuoneeseen, koska en pysynyt itsekseni pystyssä. Alas meni vain vesi ja muutama pieni sipsi.

Onneksi minulla oli hyvä hoitaja.

Lauantai meni edelleen sängyssä maatessa. Oksentaminen onneksi loppui jo perjantain puolella, mutta vatsa oli edelleen sekaisin ja kipeä. Mikään ei oikein maistunut, mutta väkisin työnsin alas muutaman ranskalaisen muiden syödessä noutoruokaa.

Sunnuntaina tauti olikin sitten jo sekä Janilla että Bealla. Minulla oli edelleen todella heikko olo ja vietimmekin koko sunnuntain Vivian kanssa sohvalla katsellen televisiota ja lukien kirjoja, koska lastenhuoneeseen ei päässyt, kun Bea oli omassa sängyssään potemassa tautia. Sunnuntaina Melissa alkoi jo valitella vatsaansa ja pääkipua. Hänelle nousikin sitten illalla jo lämpö.

Bea parani nopeasti ja oli jo sunnuntai-iltana kunnossa. Jani oli vielä maanantainakin sänkypotilaana. Melissa alkoi oksentamaan tiistaina ja hän oksensikin meistä rajuimmin. Koko päivän aikana hän ei saanut pysymään sisällään muuta kuin lasillisen mansikkakeittoa.

Vivian nakkikeitto vs minun nakkiliemi.

Minua heikotti edelleen tiistaina aivan vietävästi. Maanantaina onneksi loppuivat ne ihan hirvittämmät vatsakrampit, mutta tiistai-iltana kävelin seiniä pitkin, koska huimasi niin hurjasti. Vielä tiistainakaan ei oikein maistunut mikään ruoka. Vatsa oli edelleen kipeä ja kaikki ruoka ällötti. Keskiviikkona heräsinkin flunssaoireisiin. Se tuli ilmeisesti jälkitautina vatsaflunssasta.

Taapero on meillä ainoa, joka on tältä taudilta ainakin toistaiseksi välttynyt.

Kuinka vatsataudista tai noroviruksesta sitten selviää?