Vauvan jakamisen vaikeus totaaliyksinhuoltajuuden jälkeen
0Kun Melissa syntyi, olimme täysin kaksin. Oli vain minä ja vauva sekä se ihana vauvakupla, johon uppouduimme. Minä olin yksin vastuussa hänestä ja hänen tarpeistaan. Ei ollut toista vanhempaa, jonka kanssa olisi pitänyt tehdä päätöksiä vaan päätin yksin kaikesta, jopa hänen nimestään.
Toisaalta se teki asioista helpompia, toisaalta taas vaikeampia. Ei ollut ketään keltä kysyä mielipidettä mihinkään, jos olisi sellaista kaivannut.
Minulla oli tukiverkostona vanhempani ja veljeni, joiden kanssa asuimme Melissan elämän kaksi ensimmäistä vuotta, mutta vauva kuitenkin oli minun ja minä päätin hänen asioistaan sekä olin vastuussa hänestä. Hoidin häntä yksin, mitä nyt joskus pyysin hieman apua, että pääsin yksin suihkuun. Nämäkin käynnit yleensä ajoitin Melissan päiväuniaikaan.
Monesti mietin, että jos Melissalla olisikin myös se etävanhempi, en ehkä osaisi päästää häntä vierailuille. Tietysti tilanne olisi ihan erilainen, jos etävanhempi olisi ollut mukana alusta asti. Totaaliyksinhuoltajuus oli kuitenkin joissain asioissa niin paljon helpompaa kuin yhteishuoltajuus. Passin hakemiseen ei tarvittu kuin minun allekirjoitukseni ja lomamatkatkin sai suunnitella miten halusi pyytämättä keneltäkään lupaa.
Tästä syystä jo Viviaa odottaessani minun oli vaikeaa totutella faktaan, että nyt meitä olisikin kaksi vanhempaa päättämässä asioista ja jakamassa sitä arkea. Ehkä vaikein asia tässä yhteisvanhemmuudessa oli kuitenkin se, että en voinut omia vauvaa syliini koko ajaksi vaan osa sylittelyajasta piti jakaa Janin kanssa.
Olen ehkä hieman liian omistushaluinen taaperosta edelleen. Toisaalta saan edelleen päättää vaatteista ja muusta pienestä yksin, koska ne ovat asioita, jotka eivät Jania niin paljon kiinnosta. Isot päätökset teemme yhdessä, kuten minne lapsi meni päiväkotiin. Tuo sylittelyn jakaminen saattaa hetkittäin olla edelleen vaikeaa. Luulen sen olevan vaikeaa aina vaikka saisimme kymmenen vauvaa lisää.
Vivialla on kyllä aina ollut kova luontainen äidinkaipuu, joten olen siitäkin syystä saanut sylitellä häntä todella paljon. Vauvana se oli ajoittain minulle raskasta, koska kukaan muu ei kelvannut kuin äiti ja kannoin häntä jossain vaiheessa jopa kotona rintarepussa, että pääsin edes vessaan. Rintareppu olikin pelastus, että sain edes jotain tehtyä äidissä roikkuvan vauvan kanssa.
Onko täällä muita, joiden on vaikea antaa vauvaa toisenkin hoidettavaksi?
Teini-ikäinen kaipaa kuuntelijaa enemmän kuin arvaatkaan
Tunnen olevani onnekkaassa asemassa, koska minun teini-ikäinen tyttäreni haluaa jakaa kanssani päivänsä tapahtumat. Hän kertoo koulupäivästään ja läksyistään, kavereiden lähettämistä viesteistä ja esittelee heidän ottamiaan kuvia. Usein näin tapahtuu vaikka en itse kysyisi mitä koulussa on tapahtunut. Tähän voi tietysti tulla jossain vaiheessa muutos, mutta juuri nyt nautin siitä, että tyttäreni luottaa minuun niin paljon, että haluaa jakaa kanssani elämänsä tapahtumat.
Minulla oli samanlainen luottamussuhde kahden minua nuoremman ystäväni kanssa, kun he olivat teini-ikäisiä. He olivat usein luonani yökylässä viikonloppuisin ja toinen jopa asui luonani pitkiäkin aikoja, kun hänen vanhempansa reissasivat. Olin silloin heidän elämässään se luotettava ja pysyvä aikuinen, jolle uskalsi kertoa mitä vain vaikka sen kertominen olisi omille vanhemmille ollut liian jännittävää.
Milloin viimeksi kysyit teiniltä mitä hänelle kuuluu?
Teini-ikäiset ehkä sulkeutuvat usein huoneisiinsa ja ovat siellä omissa oloissaan. Suljettu ovi saa usein vanhemmat pysymään poissa huoneesta ja näin ollen poissa teini-ikäisen lähietäisyydeltä. Näin saattaa tapahtua päivä toisensa jälkeen, kunnes se jää tavaksi ja teini-ikäinen jää yksin omien ajatustensa kanssa.
Minä olen kuitenkin se kamala äiti, joka menee koputtamatta huoneeseen ja kysyy mitä kuuluu, jos tyttäreni ei ole itse tullut kertomaan. Istun sängyn laidalla hetken vaikka tyttö ei mitään puhuisikaan ja näin viestitän, että olen tässä, jos haluaa puhua. Hän myös tietää, että minulle voi aina laittaa vaikka viestiä, jos ääneen puhuminen tuntuu liian vaikealta.
Muista kuunnella ja olla läsnä
Käymme myös aika ajoin äiti-tytär-treffeillä kahvilassa tai elokuvissa. Joskus teemme myös kahdenkeskisiä reissuja katsomaan tyttären tai molempien lempiartisteja. Kesällä olemme menossa kahdestaan katsomaan Ed Sheerania, aiemmin olemme käyneet Tukholmassa.
Joskus se maisemanvaihtoa kotoa muualle saa puhehanat aukeamaan ihan toisella tavalla. Kahvilassa saattaa olla helpompi kertoa mielen päällä olevista asioista kuin kotona. Meillä varsinkin, kun emme ole yleensä koskaan kotona kahdestaan eikä kotona näin ollen useinkaan ole sitä keskustelurauhaa.
Teini-ikäinen janoaa huomiotasi
Välillä teini seuraa minua kuin hai laivaa ja kertoo asioitaan samalla. Hänellä on joku ihmeellinen taito tulla kertomaan asiat juuri silloin kun teen jotain muuta, esimerkiksi siivoan, joten hän seuraa perässäni kertoen päivän tapahtumia. Ihanaahan se on, että hän haluaa kertoa ne juuri minulle, joten ei hänelle voi siitä olla vihainenkaan.
On minullakin päiviä, jolloin en ihan jaksa täysillä keskittyä teinin kertomiin asioihin, mutta yritän olla läsnä ja oikeasti kuunnella. Tämä mahdollistaa myös sen, että tunnen teini-ikäisen tyttäreni hyvin ja tiedän mistä hän tykkää tai mikä ei ole niin mieleistä. Tiedän myös hänen vahvuutensa ja kerron hänelle usein kuinka upea hän on. Teini-ikäiset epäilevät usein itseään ja omia taitojaan, joten välillä heitä pitää muistutella siitä kuinka mahtavia tyyppejä he ovatkaan.
Toivon, että oma teinini pysyy minulle yhtä läheisenä myös aikuistuessaan ja hän uskaltaa kertoa minulle asioistaan myös tulevaisuudessa. Omalla esimerkilläni yritän hänelle näyttää, että voimme olla avoimia keskenämme ja että tuen häntä aina.