16-vuotiaana olin täynnä elämää ja mulla oli poikaystävä, jonka kanssa oli ihanaa.

En osannut vielä aavistaa, että tästä ihmisestä tulee mun pahin painajainen.

Poikaystävä oli hyvä puhumaan aina asiat niin, että uskoin kaiken olevan mun syytä. Mä olin aina se, joka teki väärin ja hän oli puhdas pulmunen. Ja tottakai mä nuorena ja tyhmänä uskoin kaiken ja rikkoa minut kokonaan.

Poikaystävä petti, jätti ja anoi mua aina seuraavana päivänä takaisin. Tätä kierrettä jatkui kolme vuotta.

Tulin raskaaksi miehen toiveesta, mutta pelkäsin sekä minun että lapsen puolesta. Miehestä oli tullut arvaamaton ja väkivaltainen, Minuun hän ei uskaltanut koskea, mutta esimerkiksi huonekalut saivat kokea hänen raivoaan. Mies vaati aborttia heti, kun  tein posiivisen testin. Siihen en suostunut.

Jälkeenpäin oon kuullut, että miehen suku uskoo mun lopettaneen e-pillereiden syömisen salaa ja hankkiutuneen raskaaksi tahallaan. Ilmeisesti olin vain rahaa vailla vaikka itse tulin selvästi parempituloisesta perheestä. Kun olin raskaana, mies kertoili mun kavereille ja kaikille tutuille, että olin pettänyt häntä enkä mitenkään voinut odottaa hänen lastaan tämän takia. Hän valehteli siis kaikille ihmisille, jotka tunsin vaikka mä olin ollut koko meidän suhteen ajan uskollinen ja hän uskoton.

On-off suhde loppui vasta, kun mä sanoin vastaan ja lopetin yhteydenpidon. Siltikin hän soitteli kännissä mulle ja anoi mua takaisin. Kertaakaan hän ei kysellyt lapsesta mitään. Vaikka kaukana pysyminen oli mun elämän vaikein asia jonka olin siihen mennessä tehnyt, en antanut periksi.

Elämä kaksin ei ollut aina helppoa, mutta se oli turvallista ja ihanaa. Ja mitään muuta mä en lapselleni halunnut.

Olin itse enemmän kuin rikki 10 vuotta. Itkin usein itseni uneen, mutta lapselle en sitä koskaan näyttänyt. Lapsi usein tokaisi ”mulla ei ole isää, on vaan ihana äiti”, jos joku kysyi perherakenteestamme häneltä jotain. Onnellinen ja turvallinen lapsuus niin henkisesti kuin fyysisesti oli se mitä mä hänelle halusin ja sen hän sai. Hän onkin monesti kertonut, että hänellä oli maailman paras lapsuus, joka lämmittää mun sydäntä.

Matkusteltiin paljon, käytiin konserteissa ja oltiin muutenkin aktiivisia. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman mun irtaantumista ihmisestä, jonka pyhin tarkoitus oli tehdä mun elämästä surkeaa.

Nuorempana uskoin, että vielä joku päivä joko karma tekee tehtävänsä tai mies alkaa katua. Karma voitti, mies ei katunut tekojaan edes kuolemansairaana. Mun sydän särkyi miljoonaan palaseen lapsen takia, jonka biologinen isä ei halunnut ottaa yhteyttä edes siinä vaiheessa kun tiesi kuolevansa.

Helppoa meidän elämä ei ole ollut, koska henkiset arvet on mullakin niin syvällä. Yhdessä ollaan kuitenkin selvitty ja oon edelleen sitä mieltä, että tein meidän molempien kannalta oikean ja kaikista parhaan päätöksen katkaisemalla välit ihmiseen, joka ei olisi ollut meille kummallekaan hyväksi.

Lapsi on onneksi saanut miehen kuoleman jälkeen yhteyden pikkuveljeensä, joka syntyi miehen seuraavasta suhteesta hyvin lyhyen ajan mun esikoisen jälkeen. Muuten välit eivät ole vieläkään korjaantuneet ja olenkin juteltu lapsen kanssa siitä, että menetys on heidän, kun eivät halua tutustua. He siinä eniten menettävät.

Haluan kertoa sulle, että vaikka elämä saattaa välillä tuntua siltä, ettei ulospääsyä ole tai ettei elämä voi helpottaa, voi tunnelin päässä olla oikeasti valoa. Mulla kesti 10 vuotta parannella haavat niin hyvin, että olin valmis uuteen suhteeseen, joka korjasi minut loppuun. Tottakai asia tulee sattumaan aina, mutta nykyään elän ihan onnellista ja tasapainoista elämää avioliitossa ihanan ja hellän miehen kanssa. Ja mikä tärkeintä, koskaan mun tai lapsien ei tarvitse pelätä miehen kilahtavan tai satuttavan meitä. 

Muista, ettet oo yksin ❤

TULETHAN SEURAAMAAN MUA JA MUN ARKEA MYÖS INSTAGRAMISSA @SUSANNARIITAKANGAS

LUE MYÖS: 

Miksi hankin lapsen 18-vuotiaana yksin?

Mitä sanoisin 18-vuotiaalle itselleni?

Mun ihana, pieni, rakas esikoinen on jo täysi-ikäinen

Raskausaikoina olen haaveillut seesteisestä vauva-arjesta, kun käymme pitkillä vaunulenkeillä vauvan kanssa ja kotona vauva jokeltelee iloisena. Kummallakaan kerralla arki ei ole kuitenkaan mennyt kuvitelmieni mukaan.

Molempien synnytyksien jälkeen olen hukannut täysin itseni. Olen ollut väsynyt, kärttyinen ja poissaoleva. Olen ollut myös todella pettynyt itseeni äitinä. En ole osannut suorittaa vauvavuotta niin kuin kaikki muut tuntuvat osaavan ja olen tuntenut epäonnistuneeni äitinä.

Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kertoo muuten myös aivan huikealla tavalla elokuva Tully.

Mutta miksi mä en vaan usko itseeni? Miksi mä en anna itseni olla se keskiverto-oppilas, joka saa niitä keskivertonumeroita vaan annan itseni pettyä kerta toisensa jälkeen, kun en saanutkaan kiitettävää?

Se on asia, jota mä yritän nyt työstää. Mä yritän olla iloinen pienistä onnistumisista niin kotona kuin koulussa ja yritän oikeasti opetella eroon siitä epäonnistumisen tunteesta ja sellaisesta häpeästä, jota koen kun en ole muka tarpeeksi hyvä. Opettajatkin sanovat, ettei numeroita kukaan enää myöhemmin katsele. Paljon tärkeämpää on se, että todistus on taskussa ja tutkinto suoritettu.

Tiedän myös mun lasten olevan onnellisia ja rakastavan mua aivan kuten mäkin rakastan heitä, joten miksi mä edes yritän olla jotenkin erilainen. Tottakai voin koko ajan esimerkiksi miettiä tapoja, joilla oon enemmän läsnä arjessa ja sitten toteuttaa niitä, mutta ihan turhaan mä yritän olla jotenkin täydellinen äiti, kun lasten mielestä varmasti jo olen sellainen.

Epäonnistumisen tunteita myös vähentää onnistumiset ja oon onnistunut töissäni viime vuosina niin hyvin ja mua on kehuttu niin paljon, että se on ehkä myös auttanut rakentamaan itsetuntoa taas ihan eri tavalla paremmaksi.

*Kuvat monen vuoden takaa, kun lapset oli ihan minejä.

Osaatko sä iloita pienistä jutuista vai
kärsitkö epäonnistumisen tunteesta kuten minä?

TULETHAN SEURAAMAAN MUN ARKEA JA ELÄMÄN YLÄ- JA ALAMÄKIÄ MYÖS INSTAGRAMISSA @SUSANNARIITAKANGAS

Aikuista opiskelijaa saattaa kohdata yksinäisyys

Mulla on kohdunkaulan syöpä