Vaikka isänpäivä on yleisesti juhlapäivä monessa perheessä, isänpäivä voi olla myös vaikea päivä monelle.

Tämä päivä on ollut meidänkin perheessä aina vähän hankala aihe. Sain mun esikoisen ollessani 18-vuotias ja olin yksin -osaksi koska lapsen biologinen isä ei halunnut olla osa lapsen elämää, kun lapsi syntyi ja osaksi, koska mä päätin katkaista välit kokonaan, ettei lapsi kärsisi ailahtelevasta isästä myöhemmin. Halusin lapselle mahdollisimman turvallisen ja ehjän lapsuuden vaikka oltiinkin kahden.

Lapsella oli kuitenkin ihana ukki eli mun isä sekä kaksi enoa mukana ihan päivittäisessä elämässä, koska asuttiin kaksi ekaa vuotta mun vanhempien luona ja mun veljet asuivat myös vielä kotona. Me juhlittiin aina isänpäivänä ukkia sekä lapsen kahta isoukkia, jotka olivat silloin vielä elossa. Lapsella riitti siis kyllä miehenmalleja elämässään ihan alusta asti, mutta mä silti kipuilin asian kanssa itse tosi paljon. Päiväkodissa ja koulussa lapsi teki aina kortin ukille ja joskus hän teki isänpäivänä kortin myös minulle.

Mua jäyti ja kalvoi syyllisyys sydämenpohjassa koko ajan, mutta varsinkin isänpäivänä, siitä etten voinut tarjota lapselle turvallista, rakastavaa ja vakaata isää. Sen sijaan tarjosin paljon sydänsurua, harmitusta ja hylkäämisen tunnetta. Koska sitähän lapsi lopulta tunsi tajutessaan, ettei biologinen isä häntä ollut halunnut. Ja se sattui meihin molempiin. Lapseen se todellisuus, jossa joku oli päättänyt olla rakastamatta häntä jo enne kuin hän edes syntyi ja minuun se fakta, että olin omilla valinnoillani aiheuttanut lapselle tällaista mielipahaa ja nyt jouduin näkemään kuinka paljon se lapseen sattui. Se särki sydämeni uudelleen ja uudelleen. 

Meillä on molemmilla nykyään asiat onneksi hyvin. Muilla lapsilla on vakaa isä, joka on ottanut esikoisenkin omakseen (ihan adoption kautta) ja lapsi jo sanoo tätä isiksi, mutta biologisen isän haamu tulee varmasti kulkemaan hänen mukanaan aina. Olen kuitenkin yrittänyt opettaa hänelle, että hän on ihana juuri sellaisena kuin on ja se ei ole häneltä pois, että hän ei tunne ihmistä, joka ei häneen halua tutustua. Se on pois vaan jokaiselta, joka ei tunne mun ihanaa, sympaattista, iloista, elämänjanoista ja upeasti omanlaistaan esikoista. Hän tuo niin paljon rakkautta ja iloa niin monen elämään, että mua melkein harmittaa niiden puolesta, jotka ei halua häntä tuntea. 

Isänpäivä on meillä kotona iloinen päivä vaikka esikoisen isänpäivää varmasti varjostaa aina ajatukset biologisesta isästään. Mä en edes kutsu häntä isäksi, vaan mulle hän on pelkkä spermanluovuttaja, aivan kuin olisin lapsen hankkinut itsellisesti, koska hän ei ole ollut mukana meidän elämässä ollenkaan mun raskausajan jälkeen. 

Kuva: Bella Photo

Mun isänpäivän täyttää nykyään mun oman isän ja mun miehen juhlinta. Meidän kaksi muuta lasta tekivät nytkin isille monet kortit ja lahjat. 13-vuotias leipoi myös kääretorttua. 

Lisäksi mun ajatuksissa on mun omat, jo edesmenneet, ukit. Toinen heistä vei minut aina kesäisin purjehtimaan ja söi mun kanssa mökin portailla kylmiä uusia perunoita voin kanssa. Hän kutsui tomaatteja lemmenomenoiksi ja mun mummoa puluksi. Hän myös sujautti aina lähtiessä rahaa mukaan ja heidän luonaan oli iso purkki aina täynnä pipareita tai karkkeja. Toisen ukin kanssa taas ei oltu ihan niin läheisiä, mutta hän oli kyllä superhuolissaan, kun mä sain esikoiseni miten pärjään. Hänen jalanjäljissään ajoin kuorma-autokortin ja osaan arvostaa mun juuria, koska hän tuli pakolaisena Karjalasta. Hän halusi aina jouluksi sekametelisoppaa ja kuskasi mua joka paikkaan lapsena, kun tarvitsin kyytiä. Muistan vieläkin miltä ukin auto tuoksui, kun istuin sen takapenkille. Ja ai, että sitä päivää kun täytin 12 vuotta ja vihdoin sain istua etupenkille! Vien kynttilät joku päivä haudalle, mutta tänään sytytän ne kotona. 

Isänpäivän ei ole pakko olla kuin päivä muiden joukossa. Sitä ei ole pakko juhlia mitenkään, jos siltä ei tunnu vaikka some täyttyykin kaikenlaisista isänpäiväpostauksista ja isien arvostuksesta. Jos päivä on sulle vaikea, halauksia täältä! 

Ihanaa päivää just sulle!💜

TULETHAN SEURAAMAAN MUA MYÖS INSTAGRAMISSA, TIKTOKISSA JA YOUTUBESSA! 

LUE MYÖS: 

Eka vierailu omilleen muuttaneen esikoisen luona

Mun ihana, pieni, rakas esikoinen on jo täysi-ikäinen

Olin 18-vuotias tullessani ekaa kertaa äidiksi yli 20 vuotta sitten. Oli paljon asioita, joita mä en tiennyt ja koska lapsella ei ollut toista vanhempaa, oli paljon asioita, jotka mua pelotti. Mitä olisin toivonut tietäväni 18-vuotiaana äidiksi tullessani?

• Äitiys ei ole suorittamista. Mun ei tarvii tehdä kaikkea mitä muut äidit tekee lehdissä, tv-sarjoissa, elokuvissa (tai nykyään somessa). Mun ei tarvii kuin olla läsnä ja se riittää lapselle hyvin. 
• Me pärjätään hyvin kahdestaan. Meillä oli ihanan laaja tukiverkko mun perheestä ja suvusta, joten ei me oikeastaan edes oltu ihan kaksin koko ajan. 
• Ei kukaan muukaan vanhempi ekalla kertaa tiedä mitä tekee. Eli turha ottaa kauheita paineita.  
• Lapsen saaminen kasvattaa minua ihan yhtä paljon kuin minä lasta. Kun yhtäkkiä onkin vastuussa myös toisesta ihmisestä, on pakko laittaa prioriteetit järjestykseen ja miettiä asiat lapsen etu edellä. 

• Pieni lapsi ei välitä onko hänellä merkkivaatteet päällä. Mä tunsin tosi isoa alemmuuden tunnetta, kun mun esikoinen oli pieni, koska mulla ei ollut varaa ostaa hänelle merkkivaatteita tai ylipäätään paljon uusia vaatteita. Ostettiin suurin osa vaatteista käytettynä ja saatiin paljon vaatteita tuttujen lapsilta. Eikä siinä ollut mitään väärää tai huonoa. Hänellä oli sään mukaiset vaatteet ja hänellä oli aina lämmin.
• Lapsesta kasvaa pieni mini-me, joka ei ujostele kertoa mielipidettään (vaikka äiti punastelisi vieressä). Esimerkiksi noin 4- tai 5-vuotiaana kaupan kassahenkilölle, että ”hänellä ei ole isää, vaan pelkästään ihana äiti”. Saattoi kassahenkilö mennä enemmän hiljaiseksi kuin minä sillä kertaa. 

• En voi suojella lapsella kaikelta. Vaikka kuinka yritän pitää hänet turvassa kaikilta vaikutteilta, hänestä kasvaa itsellinen ihminen, joka tapaa muita ihmisiä ja jossain vaiheessa joku pahoittaa hänen mielensä. Voin vaan olla se turvasatama, jonka luo voi palata aina kotiin. 
• Lapsesta kasvaa mun paras matkustuskaveri. Ollaan käyty monissa paikoissa yhdessä ja meidän molempien matkakuume on loputon. Lapsi puhuu erinomaisesti englantia, joten uskon hänen pärjäävän ulkomailla hyvin yksinkin ja hän on matkustanutkin jo itse.  
• Ollaan ekat 9,5 vuotta lapsen elämästä kaksin. Vaikka meitä oli vaan minä ja lapsi, oli meillä ihan hurjan hauskaa ja meistä kasvoi niiden vuosien aikana tiivis kaksikko. En vaihtaisi niitä vuosia mihinkään, koska ne on perusta meidän äiti-tytär-suhteelle. 

• Lapsesta kasvaa ihan suunnaton fani useammallekin artistille ja hän saa muista faneista hyviä ystäviä. Lapsellani on pisimmät ystävyyssuhteeet löytyneet fanituksen myötä. Ihan parasta, koska silloin ystävät ovat samanhenkisiä.
• Lapsesta kasvaa paras ystäväni. Raskaana ollessani katsoin ekaa kertoo jakson Gilmoren tyttöjä ja haaveilin samanlaisesta suhteesta lapseen kuin Lorelailla on Roryyn. En halunnut ennen synnytystä tietää odotanko tyttöä vai poikaa, koska sillä ei ollut mulle mitään väliä. Meistä on kuitenkin kasvanut oman elämämme Gilmoren tytöt ja olen Lorelain inspiroimana antanut lapselleni nimen, joka muistuttaa omaani.

hyvää äitienpäivää❤️

TULETHAN SEURAAMAAN MUA MYÖS INSTAGRAMISSA, TIKTOKISSA JA YOUTUBESSA

LUE MYÖS: 

Mitä sanoisin 18-vuotiaalle itselleni?

Miksi hankin lapsen 18-vuotiaana yksin?

Kun hyvin käyttäytyvästä teini-ikäisestä tuleekin teiniäiti